Esikoiseni käytös alkoi muuttua keväällä 2015. Hän oli täyttänyt 12-vuotta, saanut koulussa poikkeuksellisen huonoja arvosanoja, kunnes pidin hänelle puhuttelun koulumenestyksestä jossain vaiheessa alkuvuotta 2015. Poika oli ollut aina huoleton ulospäinsuuntautunut veijari, joka ei stressannut mistään – etenkään koulusta. Todistus oli täynnä pelkkiä nelosia eikä hän ollut tehnyt koulun eteen oikeastaan mitään. Sillä puhuttelulla oli kauaskantoisia seurauksia.

Mielen asteittainen hajoaminen

Hän alkoi yhtäkkiä lukemaan ahkerasti läksyjä ja sai kokeista tasoonsa nähden erinomaisia arvosanoja. Pian kuitenkin hän jumiutui ajatukseen, että hänen pitää saada vielä parempia arvosanoja. Hänelle tuli voimakkaita tic-oireita, hän kertoi olevansa ahdistunut ja kokevansa suuria paineita koulumenestyksestä. Ei auttanut, vaikka hänelle sanottiin, että arvosanojen vuoksi ei kannata liikaa stressata. Olin itsekin säikähtänyt alkuvuodesta pitämääni puhuttelua: olinko ollut liian kova?

Hänen vointinsa heikkeni jatkuvasti kevään 2015 aikana ja mielen täyttivät pakkoajatukset ensin koulumenestyksestä ja sitten omasta voinnista. Kesästä selvittiin jotenkin, mutta hänen aloittaessaan yläkoulun, tilanne muuttui nopeasti hyvin huonoksi.

Ahdistus muuttui kokoaikaiseksi, hän alkoi nukkumaan huonosti ja saattoi lähettää minulle ja äidilleen kymmeniä ahdistusviestejä päivässä. Hän kertoi olevansa peloissaan siitä, että on sairastunut johonkin psyykkiseen sairauteen – skitsofreniaan, kaksisuuntaiseen tai johonkin muuhun. Itse tehty diagnoosi vaihteli päivittäin ja hän etsi jatkuvasti tietoa netistä. Kouluterveydenhoitaja viestitti, että huoli on myös herännyt siellä päässä, kunnes vein hänet yksityislääkärille, joka laittoi lähetteen lastenpsykiatriseen. Poika ei ollut nukkunut moneen yöhön.

Tie lastenpsykiatriseen

    Poika meni normaalisti kouluun seuraavana päivänä, mutta kesken työpäivää sain soiton, että hänen kuntoisuutensa on niin heikko, että hän ei voi olla koulussa. Lähdin pois töistä, hain pojan ja menimme lastenklinikan päivystykseen, jossa jonotimme useita tunteja.  Poika raportoi jatkuvasti minulle voinnistaan: yhdellä hetkellä se oli hyvä, seuraavana taas painajaismaisen huono. Pelko mahdollisesti psyykkisestä sairaudesta oli hänellä jatkuvasti mielessä ja diagnooseja lueteltiin minulle jatkuvaan tahtiin. Lopulta meidät otettiin sisään ja vietiin lastenlinnan puolelle lastenpsykiatrian osastolle. Siellä vastaanotto oli upea ja poika otettiin sisään.

    Päällimmäisenä tunteena helpotus – mitä ihmettä!

    Kun lähdin noin kymmenen aikaan illalla kohti kotia, minulla oli päällimmäisenä tunteena helpotus. Yli puoli vuotta kestänyt henkisesti raskas tilanne oli nyt omalta osaltani tauolla. Minun ei tarvinnut pohtia, sattuuko hänelle jotain, minun ei tarvitse ainakaan hetkeen huolehtia, miten hänen kanssaan kotona pärjätään. Hän oli nyt turvallisessa paikassa. Kotona minua oli vastassa avovaimoni – kuopukseni oli vanhempieni luona hoidossa. Pohdittiin, miten se huoleton, Kallion katuja tallannut taivaanrannanmaalari-poikani oli mennyt tuohon kuntoon. Kukaan ei olisi sitä uskonut, sillä kaikkien mielestä hän oli viimeinen ihminen, kuka voi sairastua psyykkisesti.

    Samalla kun esikoiseni oli psykoottisessa tilassa lastenpsykiatrisessa, minulla oli itselläni parempi olo. Jokin taakka oli pudonnut pois. Mietin, onko minussa itsessäni jotain vikaa, kun en voi tämän huonommin. Eikö minun pitäisi olla surusta sekaisin, sokissa ja vähintään itkeä. Missään nimessä minun ei tulisi kokea ainakaan positiivisia tunteita, vaan niiden kokeminen kertoi minusta jotain kamalaa. Vähintäänkin olen pahimman luokan narsisti tai jotain pahempaa. Vai oliko näin? Olin elänyt kahden pojan yksinhuoltajana vuosia ja viimeisen kuluneen vuoden seurannut vierestä esikoiseni asteittaista mielen hajoamista.

    Millainen mielenterveysomainen minä olen?

    Olin tehnyt mielestäni sen mitä voin – pääasiassa yksin päivätyöni ohella samalla yrittäen suojella kuopustani. Voiko olla niin, että jossain vaiheessa tilanne menee siihen pisteeseen, että isä – vanhempi kokee tunteita, joita hän ei saisi tuntea vain yksinkertaisesti siitä syystä, että kokonaisuus pysyy kasassa. Voiko se, että lentokoneissa sanotaan matkustajille, laita maski ensin omaan päähäsi, vasta sitten vierustoverillesi, päteä myös muihin tilanteisiin?

    Onko yhtä oikeaa tapaa olla mielenterveysvanhempi? Onko yhtä oikeaa tapaa reagoida? Tulevien vuosien aikana tulin kokemaan monenlaista ja monenlaisia erilaisia tunteita poikani sairauden ”edetessä” ja saadessa uusia ilmenemismuotoja. Samoin minulle selvisi matkan varrella, millainen mielenterveysomainen juuri minä olen.

    Jaa kokemuksesi

    Kiinnostaako sinua jakaa  kokemuksesi ”Omaisen kertomaa” -blogissa? Ota yhteyttä [email protected].

    Lue myös muut vertaistarinamme.

    Teksti

    Huolettoman pojan isä

    Kuva

    Kuvia Suomesta by Markkinointitoimisto Tovari

    Pin It on Pinterest