Miltä tuntunut?

Olin yllättynyt Mikon sairastumisesta. Olemme olleet aina läheisiä ja olin harmistunut, etten huomannut mitään erikoista Mikossa ennen sairastumista. Hänen työntekonsa kyllä huoletti minua, mutta ajattelin hänen tietävän itse omat rajansa. Sairastumisen myötä koitin auttaa Mikon vaimoa Ainoa mahdollisimman paljon. Koin olevani aika näkymätön perheelleni sairauden alkuvaiheessa, en halunnut kuormittaa vanhempiani omilla murheillani. Lisähuolta toi myös puolisoni, kuinka kertoisin hänelle sairaasta veljestäni? Entä jos hän ei hyväksy Mikkoa? Samalla kävin läpi muitakin kysymyksiä: Miksi minä säästyin? Miksi Mikko? Voinko sairastua itsekin?

Miten työstetty?

Minulla on hyvät välit Mikon koko perheeseen ja olin aluksi paljon heidän tukenaan. Puhuimme avoimesti asiasta. Vietin paljon aikaa varsinkin heidän nuorimman lapsensa kanssa. Teinin kanssa minun oli vaikeampi olla yhteydessä. Tilannetta helpotti myös se, että meillä oli Mikon kanssa hyvä puheyhteys. Saatoimme puhua avoimemmin keskenämme kuin vaikka vanhempiemme seurassa. Vähitellen uskalsin avautua enemmän myös puolisolleni, ja se auttoi paljon käsittelemään asiaa.

Mistä toivoa nyt?

En ole käynyt keskustelemassa ammattilaisten kanssa veljeni tilanteesta, mutta olen tehnyt muutoksia omaan elämääni Mikon sairauden myötä. Ymmärsin, että mielen sairaudet voivat tulla kenelle tahansa, ja on tärkeää siksi pitää huolta omasta hyvinvoinnista. Olen alkanut käymään salilla ja juoksemassa. Lisäksi meillä on puolisoni kanssa yhteinen ulkoiluharrastus, joka on ollut todella tärkeä näiden vuosien ajan. Mikon suhteellisen hyvä toipuminen on antanut myös toivoa.