Miten asiat etenivät?

Minulla oli ollut selittämätöntä pahaa oloa ja ahdistusta jo vuosia, mutta en osannut määritellä mistä se johtui. Olin kokenut itseni ajoittain masentuneeksi ja hakenut työterveydestä apua unettomuuteen. Sain lääkinnällistä apua nukkumiseeni ja minulle tehtiin masennustesti. Testin perusteella minulla oli lievä masennus. En kuitenkaan halunnut aloittaa mielialalääkkeiden syömistä.

Ulkoisesti kaikki oli kuitenkin hyvin. Poikani oli 9-vuotias ja perheeseemme oli juuri syntynyt ihana tyttölapsi. Vaimollani oli kädet täynnä vastasyntyneen kanssa, joten en viitsinyt vaivata häntä olotiloillani. Vauvan myötä alkoi valvominen, mikä nyt on normaalia jokaisen lapsiperheen arjessa. Vaimoni oli huolissaan unettomuudestani ja ärtyisyydestäni. Vaikka olin kovin onnellinen uudesta perheenjäsenestä, koin valtavaa väsymystä ja riittämättömyyden tunnetta sekä työn että arjen suhteen. Halusin vain vetäytyä omiin oloihini ja olla yksin.

Vähitellen koin, että saan uutta puhtia, väsymys alkoi taittua ja sain uutta energiaa asioiden hoitamiseen. Ajatukseni riensi ja koin olevani todella “terässä”. Töissä aloin haalimaan uusia projekteja, sillä tunsin olevani yhä suuremmissa voimissa. Aloitin tauolle jääneen saliharrastukseni uudelleen, ja elämä tuntui menevän täyttä höyryä eteenpäin. Unentarpeeni väheni ja voimani vain kasvoivat! Kotona meille tuli riitaa kotitöistä ja poissaoloistani. Vaimoni lähti lasten kanssa vanhempiensa luo pohjoiseen ja minulla jäi aikaa keskittyä yhä syvemmin työprojekteihini.

Olin saanut työurani suurimman projektin töistä hoidettavakseni ja olin tyytyväinen, että sain keskittyä vain siihen. Unet jäivät vähiin, sillä projekti oli niin kiinnostava, etten millään olisi malttanut nukkua. Töihin mennessäni koin projektin etenevän mainiosti ja ihmettelinkin suuresti, kun yhtäkkiä esimieheni tuli vaatimaan minua mukaansa työterveyteen. Meillä on esimieheni kanssa hyvät välit, joten päätin miellyttää häntä ja lähteä mukaan lääkäriin.

Työterveydessä tilanne oli yllättäen todella vakava, ja lääkäri ohjasi minut päivystykseen. Esimieheni oli kovin huolissaan tilanteesta, enkä itse ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse? Minullahan oli asiat mainiosti! Minut vietiin psykiatrisen sairaalan akuuttiosastolle, vaikka yritin kuinka selittää, että asiassa on tapahtunut virhe. Olin osastolla kolme viikkoa, sillä olotilani eivät meinanneet tasoittua, eikä lääkitystä meinannut löytyä. Lääkekokeilujen ja keskustelujen seurauksena aloin ymmärtää, että tarvitsen apua ja lääkkeitä, jotta elämäni saadaan taas raiteilleen. Vähitellen oloni alkoi rauhoittua ja siitä seurasi masennusta. Sain osastojakson lopuksi diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Miltä on tuntunut?

Minun on ollut vaikea hyväksyä diagnoosin saamista. Sairaalajakson päätyttyä jäin kuitenkin kuukausien sairaslomalle, jonka aikana sain käsitellä tapahtunutta. Sairaalasta päästyäni koin aluksi valtavaa häpeää: mitä kaikkea olen tehnyt ja aiheuttanut lähimmille ihmisilleni? Häpesin omaa käytöstäni ja sairastumistani. Miksi minä olen viallinen? Koin valtavaa syyllisyyttä myös perhettäni kohtaan. Mitä kaikkea he ovat vuokseni joutuneet kokemaan! Alkuvaiheessa toipuminen tuntui kaukaiselta ja mahdottomalta ajatukselta. Vähitellen kuitenkin huomasin arjen toimintojen helpottavan ja toimintakykyni palaavan. Nykyään, kun akuutti tilanne on jo takana päin, koen sairauteni olevan vain yksi osa minua. Osaan käsitellä elämäni tapahtumia ja omaa sairauttani ja elän mielestäni normaalia elämää. Olen kiitollinen, että myös töissä on osattu suhtautua tilanteeseeni. Esimieheni on ollut esimerkillinen tässä tapauksessa.

Miten työstetty?

Sairaalan jälkeen jouduin odottelemaan pääsyä terapiaan. Sitä ennen pääsin kuitenkin keskustelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Lisäksi me olemme vaimoni ja perheeni kanssa puhuneet paljon tapahtuneesta. Minulla on onneksi myös hyvä ystävä, jonka kanssa olemme voineet puhua. Töihinpaluu järjestettiin asteittain niin, että mukana oli esimies ja työterveyslääkäri. Paluu töihin auttoi kuntoutumisessani paljon. Asteittainen työn aloitus oli minun kohdallani hyvä ratkaisu, ja nyt olen jo monta vuotta kerennyt tehdä täyttä työviikkoa. Olemme esimieheni kanssa keskustelleet tilanteestani ja molemmat huolehtivat siitä, ettei tilanne pääse uudestaan niin pahaksi. Samalla tavalla olemme perheeni kanssa kartoittaneet elämäämme ja toimintaamme niin, että se tukee pärjäämistäni.

Mistä toivoa nyt?

Rakkaudesta, perheestä ja ystävistä. Toipumiseni on välillä tuntunut vaikealta ja pitkältä, mutta tulevaisuus ja elämä on kantanut. Olen iloinen, että osaan nykyään paremmin pitää huolta itsestäni. Samoin osaan paremmin rajata töitäni ja osaan viettää aikaa myös perheeni kanssa. Lasten kanssa touhutessa oma sairauteni jää aika kaukaiseksi.