Psyykkisesti sairastavan omainen voi helposti jäädä tilanteessaan yksin. Tässä mielipidekirjoituksessa mielenterveysomainen Uudeltamaalta kirjoittaa vertaistuen tärkeydestä ja siitä, kuinka se antaa hänelle yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Vertaistuki on monesti tärkeä työkalu vaikeassa elämäntilanteessa. Mielenterveyspotilaan omaisella on aivan erityinen syy hakeutua sen piiriin hyvissä ajoin.
”Kenenkään muun elämä ei voi olla näin kamalaa.” Tuo ajatus pyörii monen läheisen päässä perheenjäsenen oireillessa vakavasti sairautensa takia. Se luo kehän, joka ruokkii häpeän tunteita ja estää puhumasta asiasta kenellekään, jopa parhaalle ystävälle.
Olen kokenut tuon kierteen kertaalleen jo lapsena, äidin sairastaessa vaikeaa masennusta. Tuohon aikaan koko aihe oli häpeän leimaama, eikä asioista muutenkaan puhuttu avoimesti. Häpeän tunteet eivät kuitenkaan kadonneet äidin varhaisen kuoleman myötä, vaan kulkivat mukanani aikuisikään saakka. Tunsin aina itseni epämääräisellä tavalla vajaaksi ja leimatuksi.
Kun poikani sairastui psyykkisesti murrosiässä, tutut tunteet purskahtivat pintaan entistä voimakkaampina. Koin olevani epäonnistunut äitinä, ja soimasin itseäni siitä, että olin hankkinut lapsen, vaikken kyennyt kasvattamaan hänestä tervettä ja tasapainoista ihmistä.
Häpeä liittyy usein omiin epäonnistumisen tunteisiin ja leimautumisen pelkoon. ”En voi puhua tästä kenellekään, koska he saavat tietää, kuinka huono ihminen olen.” Toisaalta sairauden myötä voi ilmetä niin rajuja oireita, että niistä kertominen tuntuu mahdottomalta. Kun läheisen ihmisen persoona muuttuu vieraaksi ja jopa pelottavaksi, sitä on vaikea käsitellä. Siitä kertominen on kuin riisuisi itsensä henkisesti alastomaksi ja asettuisi alttiiksi muiden kriittisille katseille.
Poikani sairastuttua hankin käsiini kaiken mahdollisen aihetta käsittelevän kirjallisuuden. Sitä kautta sain työkaluja ymmärtää, mutta ahdistusta se ei lievittänyt. Hain apua myös ammattilaisilta, ja lääkkeet auttoivat selviytymään pahimpien jaksojen yli. Jotain kuitenkin puuttui, ja tunsin olevani tuskani kanssa yksin.
Vertaisryhmässä ymmärsin, että on muitakin samassa tilanteessa. Kohtaamisissa tunnen syvää empatiaa ja yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Kiitos FinFami.
Teksti
Mielenterveysomainen Uudeltamaalta