Vaikka minun onnistui saada sairastunut lapseni hoitoon Lastenlinnan lastenpsykiatriselle, tilanne oli vasta alussa polullani mielenterveysomaisena. Koska minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta isänä mielenterveyden häiriöistä saatikka julkisesta terveydenhuollosta, olin pitkään uuden edessä. Tässä blogissa (lue edellinen osa tästä linkistä) kerron, mitä meille tapahtui alkuvuonna 2016, kun poikani oli otettu hoitoon ja täytti 13-vuotta
Poikani sairastui psyykkisesti vuonna 2015. Hänen oireilunsa alkoi yllättäen ja ne voimistuivat kevään ja kesän aikana, kunnes sain vietyä hänet lääkäriin ja sitä kautta lastenlinnan lastenpsykiatriselle osastolle. Olin suoraan sanottuna helpottunut, koska yksinhuoltajaisänä olin ollut vastuussa kaikesta ja samalla yrittänyt huolehtia pikkuveljestä isoveljen oireiden hallitessa perhearkea.
Kun lopulta poika otettiin osastolle, hän ei ollut nukkunut juurikaan pitkiin aikoihin ja sama jatkui alussa osastolla. Menin avopuolisoni kanssa katsomaan häntä Lastenlinnaan seuraavana päivänä hänen sisääntulonsa jälkeen. Huomasimme yhden hengen huoneessa pojan, joka istui sängyllä, hoki ja kuiskutteli itsekseen asioita, joista ei saanut juurikaan selvää ja samanaikaisesti keinui edestakaisin.
Häneen ei saanut kontaktia ja oikeastaan ainoa asia, mitä hän kertoi, oli suuri ahdistus. Häntä ahdistaa kamalasti. Olimme vieneet hänelle herkkuja tuomisina, mutta hän ei niihin juurikaan reagoinut. Puolisoni koki tilanteen sen verran ahdistavana, että hänelle tulivat kyyneleet silmiin ja olihan se melkoinen tilanne nähdä lapsi aivan sekaisin, vaikka biologisesta lapsesta ei ollutkaan hänen kohdallaan kyse. Pojan ahdistus ja paha olo oli niin suurta, että se hallitsi hänen jokaista soluaan ja valveilla olon hetkeä
Lapsella ei voi olla psykoosia
Juttelin henkilökunnan jäsenten kanssa, kerroin oireista, joita poika oli kokenut viimeisen noin vuoden ajan. Sanoin mielipiteeni, että hän tuntuu olevan psykoottisessa tilassa ja mielestäni sanoillani oli jonkin verran myös painoarvoa, sillä näin työssäni psykoottisessa tilassa olevia ihmisiä. Henkilökunnan edustajat eivät lämmenneet arvioilleni, vaan totesivat, että hänen ikäiselleen lapselle ei voida antaa tuollaista arviota. Ajattelin, että ehkä menin hieman heidän reviirilleen, kun menin ehdottamaan jonkinlaista ”diagnoosin poikasta”. Keskustelu päättyi varsin nopeasti.
Poika on rauhallinen
Menimme taas tapaamaan häntä luultavasti seuraavana päivänä, joka oli lauantai. Suunnittelimme, että menemme ulos syömään yhdessä. Osastolla oli vastassa poika, joka oli ylikorostuneen hiljainen ja rauhallinen. Saimme kuulla, että hän oli nukkunut, mutta unen saamiseksi oli tarvittu vahvoja lääkkeitä. Oli kuulemma pitänyt ottaa kovat keinot käyttöön, jotta taju oli viimein saatu sammutettua.
Hän oli selvästi edelleen joidenkin lääkkeiden vaikutuksessa, koska hän oli aivan poikkeuksellisen rauhallinen. Menimme ravintolaan syömään, kiertelimme kaupungilla ja palautimme pojan Lastenlinnaan muutaman tunnin jälkeen. En ollut luultavasti ikinä nähnyt häntä yhtä rauhallisena, vaan hän oli aikoinaan terveenäkin ollessaan puhunut taukoamatta.
Henkilökunnan ”kohtaamistaidot”
Kävimme katsomassa poikaa osastolla lähestulkoon päivittäin tai soittelin kansliaan. Huomasin jossain vaiheessa jonkinlaisen asennemuutoksen henkilökunnan suhtautumisessa minuun. Sain eräältä miespuoliselta hoitajalta ”isällisiä ohjeita” lapsen kasvatukseen ja se sai minut lievästi ilmaisten menettämään malttini. Annoin melkoisen suoraa palautetta ja annoin ymmärtää, että on ihan riittävän raskasta isänä kokea lapsensa mielenterveyden hajoaminen eikä siihen päälle kaivata syyllistämistä ammattilaisilta tai henkilökunnalta. Palaute otettiin vastaan tietyllä tavalla pelonsekaisella tyrmistyneisyydellä. Tuossa vaiheessa huomasin ensimmäistä kertaa, että henkilökunnalla ei ole hajuakaan mitä omaisen mielessä liikkuu tai miten omainen tulisi kohdata.
Nuorisopsykiatriseen
Poika täytti 13-vuotta loppuvuodesta ja hänet siirrettiin Töölöön nuoripsykiatriselle. Olin mukana, kun hänet siirrettiin ambulanssilla ns. punatiilitaloon. Osasto oli hyvin erilainen kuin lastenpsykiatrisella. Potilasaines oli tietysti vanhempaa, mutta myös omaisen näkökulmasta huonovointisempaa.
Suljettujen ovien takaa kuului huutoa ja kirkumista, henkilökuntaa oli paljon ja he olivat mahdollisesti vieläkin etäisemmän oloisia kuin Lastenlinnassa sekä miespuoliset hoitajat isompia ja tuimailmeisempiä. Mietin, mistä se voi johtua, mutta ajattelin silloin, että ehkä heillä oli vain huono päivä. Henkilökunta oli kokoontunut jostain syystä ”valvomoon” ja pienessä tilassa tuntui olevan todella paljon porukkaa. Kaikki tuijottivat tietokoneen monitoria kuin siellä näkyisi maailman mielenkiintoisin asia. Kun kuljimme valvomon ohitse, osa nosti päätään katsoen meitä lasin takaa.
Pojan omahoitaja näyttäytyi ja hän oli voimakkaasti meikattu, tatuoidun ja kovapintaisen oloinen noin nelikymppinen nainen Superdry’n huppari päällä (henkilökunnalla oli usein huppari, ellei valkoista takkia), jonka ilmevalikoimiin ei kuulunut hymy tai edes mikään sitä muistuttava ilme. Esittäydyimme asiallisesti, pojalle näytettiin paikat, tavarat purettiin ja pian olikin lounashetki. Jäädessämme hetkeksi kahden hänen ”selliinsä”, poika kysyi minulta ennen kuin halasimme jäähyväisiksi: isi, olenko nyt mielisairaalassa. En muista, mitä vastasin, mutta pian jouduin lähtemään takaisin töihin.
Ensimmäinen hoitoneuvottelu – osasto ei ole mikään hotelli
Ensimmäinen hoitoneuvottelu käytiin punatiilitalossa joulukuun puolella. Todettiin, että diagnoosista ei ole mitään hajua kellään ja lääkärit voivat ainoastaan lääkitä, ja että nyt kokeillaan kotiuttamista. Poika sai lääkkeet mukaamme, mielestäni hän oli edelleen psykoosissa (oli ollut jo pitkään), mutta edelleen todettiin, että 13-vuotiaan lapsen tilaa ei voida kuvailla psykoottiseksi. Tiesin jo heti, että kotiuttaminen ei tule päättymään hyvin, mutta osasto ei ole mikään hotelli, kuten meille kerrottiin.
Joulu kotona
Poika tuli kotiin vähän ennen joulua. Ahdistus ja siihen viittaavat puheet sekä varmistelut olivat läsnä taukoamatta. Asensimme pikkuveljen huoneeseen lukon, jonka hän sai lukittua sisäpuolelta, koska sairastunut veli saattoi pamahtaa keskellä yötä toisen huoneeseen puhumaan sekavia tai valittamaan ahdistusta. Hän pommitti sukulaisia ja etenkin äitiään tekstiviesteillä yön aikana tuoden esiin pelkotilojaan ja harhakuvitelmiaan.
Joulun pyhät menivät yllättävän hyvin ja jossain määrin aloin uskoa (uskon edelleen) joulun taikaan. Pojan pahimmat oireet lievenivät jouluaattona ja jatkuivat pyhien yli. Hetkeksi meille tuli valheellinen kuvitelma, että ehkä asiat vielä ratkeavat parhain päin, vaikka jälkikäteen kuten myös silloin olisi pitänyt tajuta, että eivät tuollaiset oireet eivät katoa niin kauan kuin joulu on vain kerran vuodessa.
Tammikuinen notkahdus
Alkuvuodesta pojan ahdistus paheni ja arki meni mahdottomaksi. Olimme palanneet töihin eikä poika pystynyt palaamaan kouluun. Olin yhteydessä nuorispsykiatriseen, josta ohjeistettiin viemään poika takaisin osastolle. Olin jälleen kerran samanaikaisesti helpottunut ja surusta sekaisin. Poistuessani osastolta muistan, miten kyyneleet tulvivat silmiin ilman, että pystyin mitenkään asiaan vaikuttamaan.
Jälleen kerran päätettiin osastolla kokeilla jotain uutta lääkettä ja pohdittiin, mikä mahtaa olla diagnoosi. Psykoosiahan ei voi olla 13-vuotiaalla pojalla, joten mistä mahtoi olla kyse? Pieni sarkasmi on ollut aina meidän perheemme voimavara.
Jatkoa luvassa…
Kuten todettua, omaisen polku oli vasta alussa ja seuraavassa osassa pureudutaan jälleen uusiin ja alati vaihtuviin vaiheisiin poikani sairauden edetessä, henkilökunnan vaihtuessa ja uusien kasvojen astuessa esiin. Kevään 2016 aikana emme myöskään välttyneet ns. hatkailuilta, mutta niistä seuraavassa osassa.
Jaa kokemuksesi
Kiinnostaako sinua jakaa kokemuksesi ”Omaisen kertomaa” -blogissa? Ota yhteyttä [email protected].
Teksti
Huolettoman pojan isä
Kuva
Joona Kotilainen