Hyvinvointipalveluiden järjestelmähäiriöt estävät usein asiakkaita saamasta tarpeidensa mukaista apua. Psykiatrian ja sosiaalitoimen yhteistyön puute voi hankaloittaa toipumista, ja asiantuntijakeskeisyydessä arjen tuki voi unohtua. Englanninkielinen käsite ”häiriökysyntä” kuvaa tilannetta, jossa palvelut eivät vastaa asiakkaiden todellisiin ongelmiin. Hoidon pitäisi kuitenkin tukea asiakkaan arkea ja vahvistaa hänen voimavarojaan, jotta mielenterveyspalvelut voivat aidosti edistää hyvinvointia.
Monet hyvinvointipalveluiden ongelmat voivat estää palveluita vastaamasta asiakkaiden tarpeisiin. Yleinen ongelma on, että eri palvelut eivät toimi yhdessä. Esimerkiksi psykiatrinen hoito ei voi auttaa asiakasta, jos sosiaalitoimi ei samaan aikaan huolehdi asiakkaan toimeentulosta ja asumisesta.
Lähellä tätä ongelmaa on englantilaisen John Seddonin kehittämä ”häiriökysynnän” käsite. Häiriökysyntä tarkoittaa tilannetta, jossa asiakas saa vääränlaista palvelua, ei palvelua lainkaan tai vain osittain sitä, mitä tarvitsisi. Esimerkiksi, jos asiakkaan ahdistusta hoidetaan terapialla, vaikka se johtuu häätöuhasta, kyseessä on häiriökysyntä. Seddonin mukaan suuri osa palveluiden tarpeesta on häiriökysyntää, vaikka palveluiden pitäisi tuottaa arvoa eli vastata asiakkaan tarpeisiin.
Psykiatriassa on monia syitä siihen, miksi hoito ei aina vastaa asiakkaan tarpeita tai auta toipumisessa. Ongelmia ovat esimerkiksi se, että hoito keskittyy liikaa diagnooseihin ja asiantuntijoiden näkemyksiin, eikä huomioi tarpeeksi asiakkaan arkea. Diagnoosit ovat usein päällekkäisiä, eikä niistä aina löydy oikeaa hoitoa. Asiantuntijakeskeisyys tarkoittaa, että asiakkaan omaa ääntä ei kuulla tarpeeksi, eikä hänen arjen tukemisen tärkeyttä ymmärretä. Lisäksi yksilökeskeisyys voi jättää perheen ja ympäristön merkityksen huomioimatta.
Psykiatrisen diagnoosin tekemistä on verrattu siihen, että pyöreitä palikoita yritetään laittaa neliön muotoisiin laatikoihin. Oireet voivat olla epäselviä ja päällekkäisiä. Tällöin ongelmat nähdään helposti sairauden oireina, mikä voi saada asiakkaan ajattelemaan, että vaikeudet ovat liian suuria voitettaviksi. Tämä voi johtaa leimautumiseen eli siihen, että asiakas alkaa nähdä diagnoosin osana omaa persoonaansa.
Asiantuntijakeskeinen hoito voi olla rajattua ja keskittyä liikaa sairauksiin, jolloin arjen asiat jäävät vähemmälle huomiolle. Tutkimusten mukaan hyvän hoidon tulisi tukea asiakkaan arkea ja hänen voimavarojaan. Esimerkiksi Ruotsissa käytettävä palveluohjausmalli on tuottanut hyviä tuloksia. Suomessa taas Keroputaan sairaalassa kehitetty avoimen dialogin hoitomalli on vähentänyt potilaiden ajautumista työkyvyttömyyteen. Kaikissa tutkimuksissa on todettu, että perheen mukaan ottaminen parantaa hoitotuloksia.
Mielenterveysongelmat liittyvät myös yhteiskunnan nopeisiin muutoksiin, ja nykyajan ongelmat näkyvät lisääntyvinä mielenterveysdiagnooseina. Esimerkiksi lasten liiallisella ruutujen käytöllä on havaittu olevan yhteys mielenterveyshäiriöihin.
Psykiatrisessa hoidossa ollaan tietoisia näistä ongelmista, ja toimintaa on kehitetty asiakaslähtöisemmäksi. Silti hyvä hoito voi edelleen olla sattuman varassa. Jos asiakas tapaa ensin työntekijän, joka kuuntelee ja jonka kanssa on helppo luoda suhde, kaikki voi sujua hyvin. Seddonin mukaan häiriökysyntä johtuu järjestelmän hierarkioista, ei yksittäisistä työntekijöistä. Jotta voisimme kehittää palveluita vastaamaan paremmin asiakkaiden tarpeita, meidän tulisi Seddonin mukaan purkaa hierarkkisia rakenteita ja lisätä ylimmän johdon yhteistyötä asiakastyötä tekevien työntekijöiden kanssa. Vain he voivat tietää, miten palveluja tulisi kehittää.
Teksti: Sauli Suominen, kirjoitettu 25.10.2024
(Kuva: Alex Green, pexels.com)