Kun äiti kuuli poikansa äänessä jotakin outoa, hän ei vielä tiennyt, että seuraavat vuodet muuttaisivat kaiken. Tämä on tarina äidin hädästä, rakkaudesta, menetyksestä – ja siitä, miten vertaistuki auttoi elämään senkin jälkeen, kun poika ei enää palannut kotiin.
Kun kohtasin poikani uudelleen
Kevättalvella 2019 en ollut tavannut poikaani moneen kuukauteen. Olimme kyllä soitelleet ahkerasti, mutta hänellä oli aina jotain muuta, kun ehdotin tapaamista. Eräänä iltana soitin taas. Jo puhelun alussa tiesin, että jokin oli vialla.
“Ei mun tarvitse syödä,” hän sanoi, kun ehdotin yhteistä lounasta.
“Saan niin hyvät energiat, kun tapaan ihmisiä. Auringonvalo riittää.”
Puhelun jälkeen tunsin fyysistä kipua rinnassa, kuin joku olisi puristanut sydäntäni. Se oli alku sille, että poikani siirrettiin M1-lähetteellä Auroran sairaalaan.
Seisoin osaston oven takana ja näin lasin läpi, kun varjoksi kutistunut poikani tuli minua kohti. En ollut ensin tuntea omaa lastani. Katsoin hänen tuskaansa, epätoivoaan ja lohdutonta itkuaan.
Yritin pysyä hänen todellisuudessaan edes hetken.
“Sä et voi olla mun äiti, kun sun silmien väri ja muoto vaihtuu koko ajan.”
“Kyllä, minä olen sun äiti.”
Olisin antanut mitä tahansa ottaakseni hänen kipunsa pois – kantanut sen itse, jos vain olisin voinut.
Kun omat voimat loppuivat
Lähdön hetkellä poikani tuli ovelle, takki ja kengät käsissään, valmiina lähtemään mukaani.
Viha silmissään ja sylkien hän jäi osastolle, kun sanoin hiljaa:
“Olet rakas. Nähdään huomenna.”
Kerroin hoitajalle, etten tiennyt, miten jaksaisin kotiin asti. Hän ojensi minulle FinFamin esitteen ja sanoi lempeästi:
“Ota tämä. Siellä on ihmisiä, jotka ymmärtävät.”
Ratikkamatkalla kotiin puhelin soi. Poikani ääni oli hiljainen.
“Mä luulin, että sä olet mun puolella.”
Se sattui enemmän kuin mikään muu. Vastasin:
“Olen aina sun puolella, tapahtuipa mitä tahansa.”
Vähitellen valoon
Sami sai hoitoa, mutta elämä ei koskaan täysin tasaantunut. Välillä oli toivoa, välillä putoamisia.
Päihteet tulivat osaksi hänen arkeaan – ehkä lohduksi, ehkä pakopaikaksi.
Eräänä aamuna Samin ystävä löysi hänet kuolleena sohvaltaan. Hetken kuluttua nuorempi poikani soitti kertoakseen, mitä oli tapahtunut. Muistan sen hetken hiljaisuuden. Kuulin sanat, mutta en ymmärtänyt niitä. Tuntui kuin ilma olisi kadonnut huoneesta, kuin koko maailma olisi pysähtynyt hengittämään kanssani.
Kuolemasta puhuminen on yhä vaikeaa. Jos ei ole menettänyt omaa lastaan, sitä ei voi täysin käsittää. Joka kerta, kun puhun siitä, sisälläni nousee tunnemyrsky. Voi tulla itku ja hengitys salpautuu. Mutta puhun silti, koska se on tärkeää meille omaisille, meille äideille,
jotka elämme rakkauden ja menetyksen kanssa samassa sydämessä – ja kannamme molempia, päivä kerrallaan.
Elämä jatkuu toisin
FinFamin kautta löysin vertaistuen ja toiset vanhemmat, jotka tiesivät, miltä tuntuu. Olen saanut ja antanut vertaistukea, jakanut kokemuksia ja ylläpitänyt toivoa. Olen ollut mukana tapahtumissa, joissa läheisten tarinat tehdään näkyviksi – jotta kukaan ei jäisi yksin, kuten minä kerran jäin. Menetystä ei voi korjata, mutta sen kanssa voi elää.
Olen yhä hänen äitinsä. Vain eri tavalla kuin ennen.
FinFami Uusimaa tukee mielenterveysomaisten jaksamista tarjoamalla vertaistukea, koulutuksia ja toivoa – hetken, jolloin voi hengittää ja tuntea, että en ole yksin.
Julkaistu 20.1.2026, teksti: Hanna Kari & Meri Vuorinen.
