Läheisen sairastumisen hyväksyminen tarkoittaa, että hyväksyy myös sen aiheuttamat muutokset omassa elämässään, sanoo viestintävastaava Joop Wilska Finfami Uusimaasta.
Finfami Uusimaan viestintävastaavana Joop Wilska auttaa ihmisiä löytämään tarvitsemaansa apua. Lisäksi Joop myös tukee organisaation toisia työntekijöitä erilaisissa viestinnällisissä kysymyksissä.
”Auttaminen on minulle tärkeää. Oikeastaan se on persoonallisuuden piirre. Olen koko ajan ohjautunut työskentelemään enemmän sellaisten asioiden parissa, joissa päämääränä on auttaa toisia ihmisiä”, hän sanoo.
”Olen tällainen visionääri luonteeltani. Tykkään pohtia sitä, että miten saavutetaan isompi näkyvyys Finfami Uusimaalle. On tärkeää, että tavoitamme tätä palvelua tarvitsevat ihmiset.”
Avun merkityksen Joop ymmärtää omakohtaisesti. Oma tausta mielenterveysläheisenä motivoi työskentelemään mielenterveysläheisten puolesta.
”Täällä työskentely on myös avannut ja helpottanut monia omia asioita, esimerkiksi syyllisyyden tunteita. Olen huomannut, että todella moni käsittelee näitä samoja asioita. Ne ovat siis normaaleja. Olen alkanut kokea yhteenkuuluvuutta muihin omaisiin ja läheisiin. Perheissä usein jokainen yrittää käsitellä näitä yksin, vaikka moni pohtii ihan samoja asioita”, hän toteaa.
Joopin pikkuveli sairastui psykoosisairauteen 20-vuotiaana. Ikäeroa heillä on seitsemän vuotta.
”Veljeni sairastuminen oli vuosia kestänyt, hiljalleen edennyt prosessi. Kun se alkoi lopulta olla ilmeistä, en halunnut uskoa sitä todeksi. Aluksi sitä on katkera ja haluaa kieltää kaiken. Olen pitänyt hänestä huolta jo lapsuudesta asti, kun olen ollut isoveli. Nyt minun piti myöntää, etten pysty hoitamaan pikkuveljeäni kuntoon.”
”Silloin muistelin usein veljeäni ajalta, jolloin hän ei vielä sairastanut. Palasin mielessäni menneeseen jatkuvasti ja odotin, että kaikki normalisoituu. Nykyään on rauhallisempi olo, kun en odota kaiken ihan kohta muuttuvan ennalleen.”
Vuosien jälkeen hän on jo oppinut hyväksymään veljensä sairastumisen, mikä on helpottanut oloa. Välit ovat nyt kuitenkin etäisemmät kuin ennen sairastumista.
”Vuosia stressasin ja huolehdin veljeni tilanteesta. Enää perheellisenä en pysty tekemään samaa. Elämässä muut asiat tarvitsevat energiaani ja huomiotani.”
”Ajattelen usein sitä, miten elämä olisi mennyt, jos hän ei olisi sairastunut. Juuri ennen sairastumista meillä oli tosi hyvä keskusteluyhteys. Puhuimme syvällisiä juttuja ja oivalsimme yhdessä asioita. Lapsuudessa ikäero tuntui aina niin suurelta, mutta hänen aikuistuessaan olisimme olleet enemmän tasavertaisia”, Joop pohtii.
Joopin äänessä kuuluu ripaus haikeutta. Omaisena hän on joutunut kohtaamaan monenlaisia tunteita. Surun ja luopumisen kautta vapautuu tilaa myös uusille asioille elämässä.
Avoimuus kannattaa
Veljen sairastuminen on tuonut Joopin elämään myös positiivisia juonteita, vaikka aluksi niitä oli vaikeaa nähdä.
”Kun nuorena aikuisena joutuu kohtaamaan tuollaista, niin se kiihdyttää aikuistumista. Olen myös oppinut, että asioista selvitään. Se on myös tuonut perspektiiviä elämään. Pienet asiat ei niin paljoa enää mietitytä tai harmita.”
”Suhde isään on myös lähentynyt. On ollut pakko pelata joukkueena kaikkien jaksamisen vuoksi.”
Oma jaksaminen ja vointi on myös ollut tärkeä teema Joopille vuosien varrella.
”Olen kärsinyt kausittaisesta masennuksesta lapsuudesta asti. Sitä on ymmärtänyt, että jokaisella meistä on erilaisuuksia. Ne pitää hyväksyä ja niiden kanssa pitää oppia elämään. Kokonaan parantuminen ei pitäisi olla aina tavoite”, hän sanoo.
Rehellisyys ja avoimuus omien tunteiden osalta rakentaa hyvinvointia, koska kaikki huomio ei voi olla vain muissa ihmisissä. Vaikeita tunteita ei kannata lakaista maton alle.
”Jokaisen oma hyvinvointi välittyy muille. Ilman sitä ei voi aidosti auttaa ketään toista. Kannattaa pyytää rohkeasti apua ja mennä sen kynnyksen yli. Mitä nopeammin sen tekee, niin sen parempi se on sinulle itsellesi.”
”Älä yritä väkisin uudelleenrakentaa menneisyyttä takaisin. Kun päästää siitä irti, niin voi oikeasti suunnata kohti tulevaa. Se on ollut minulle se kaikkein tärkein juttu.”
Teksti: Samuel Salovuori