Kirje isälle

Nainen kantaa selässään lastaan. Molemmat hymyilevät.

Isä, tiesin aina, että sitten kun jäät eläkkeelle, alkaa sinun elämäsi loppulaskenta. Aikaa saattaa olla jäljellä muutama vuosi tai ehkä enemmänkin, jos hyvin käy ja maksasi kestää.

Kuinka pahalta tuntuukaan, kun tiedän, että olet tälläkin hetkellä täysin yksin ja eristäytyneenä. Asuntosi seinät toimivat suojana ympäröivälle maailmalle ja antavat sinulle vapauden käpertyä suuren rakkautesi kainaloon. Tuon muurin suojissa voit sammahdella tupakansavun hajuiseen harmauteen ja muistella menetettyä perhettäsi ja ystäviäsi. Ja hakemaan lohtua sieltä, mistä olet koko elämäsi sitä tottunut etsimään.

Pullo ei tuomitse, pullo ei jätä yksin, pullo on tuttu ja turvallinen, luotettava ystävä jo nuoruusvuosilta. Pullo oli jo lapsuudenkotisi pöydällä, pullo on palanut kiinni sieluusi, kaatanut sisältönsä ja tahrinut kokonaan elämäntarinasi sivut. Pullo on kuulunut ystävyyssuhteisiisi, lomamatkoillesi, arkeesi, juhlaasi, työssäjaksamiseesi, vanhemmuuteesi, koko elämääsi. Se vie sinulta kaiken mitä on enää jäljellä. Silti se on ollut sinulle aina se tärkein. Elämäsi suurin rakkaus.

Lapsena olin isin tyttö. Meistä on valokuvia, kun koitat nukuttaa minua ollessani vauva, ja lomamatkalta, kun lepäilen hymyillen sylissäsi. Olit aina rauhallinen, et koskaan korottanut ääntäsi tai rankaissut huonosta käytöksestä. Silti kodin ilmapiirissä oli jotain, mitä pieni lapsi ei pystynyt ymmärtämään. Se että äitini halusi avioeron, tuli sinulle täysin yllättäen. Muistan, kuinka tunsin pohjatonta surua jo silloin puolestasi. Niin pienenä, niin kykenemättömänä ymmärtämään aikuisten maailmaa.

Veljeni on minua paljon vanhempi. Hän muistaa lapsuudenkodin tunnelman ja tapahtumat minua paljon paremmin. Se on varmaankin syynä siihen, ettei hän ole suostunut tapaamaan, saatikka ajattelemaan sinua yli 30 vuoteen. Hän kertoi minulle taannoin, ettei välitä edes oletko elossa vai kuollut. Minä kuitenkin välitän.

Olen välittänyt aina. Välitin silloin, kun siivosin yläasteikäisenä asuntoasi pulloista ja pesin tupakan värjäämiä seiniä ja verhoja. Välitin silloin, kun kävin ovesi takana aika ajoin tarkastamassa vointiasi ja pimeästä asunnostasi kurkisti tuntemattomia kasvoja.

Välitin silloin, kun löysin 90-luvulla sinut kulkemassa kotikaupungin liepeillä reppu selässä, hurjan näköisenä ja olemattomaksi laihtuneena. Pitkä parta muuten aina niin siistin miehen kasvoissa rehottaen. Tuolloin selvisi, että olit jäänyt asunnottomaksi. Paljon myöhemmin sain tietää, että kannoit tuossa repussa hirttoköyttä mukanasi.

Välitin sinusta silloin, kun kävin tapaamassa sinua mielisairaalassa ensimmäisen katkaisuun pääsyn ja delirium-psykoosin jälkeen. Välitin ja surin, kun näin sinut lääkittynä ompelemassa ja värittämässä samanlaista pistokirjontakuvaa kuin itse olin tehnyt koulussa ensimmäisellä luokalla.

Välitin myös silloin, kun ollessani reilu parikymppinen istuimme yhdessä kaupungin sosiaalityöntekijällä selvittämässä asioita, jotta pääsisit uudestaan katkaisuun. Tuo sosiaalityöntekijä oli koulukaverini äiti. Kotikaupunkimme on pieni paikkakunta. Tunsin silloin häpeää, jota tunsin jo lapsena puolestasi. Välitin sinusta silloinkin, kun kyyditsin sinut autolla toiselle paikkakunnalle päihdehoitopalvelun asumisyksikköön saatuasi sosiaalitoimelta palvelusetelin pidempää hoitojaksoa varten.

Siitä alkoivat sinun hyvät vuotesi, vuodet, joista olen ikuisesti kiitollinen. Löysit yhteisöllisyyden, ylemmän voiman, ystäviä ja jopa uuden työpaikan asumispalveluyksiköstä. Nuo vuodet antoivat kovasti kärsineelle kehollesi hetken hengähdystauon. Noiden vuosien aikana syntyivät myös minun lapseni, sinun ainoat lapsenlapsesi, joihin ehdit tuolloin jo vähän tutustuakin.

Sitten tapahtui taas tuttu romahdus. Tällä kertaa se tuli vähitellen tietooni. Punomasi valheiden verkko oli pitänyt totuuden pitkään piilossa. Selvisi, että asunto oli mennyt jälleen alta ja työt loppuneet. Omaisuus mikä piti sisällään minunkin lapsuuden vähäisiä muistoesineitä ja valokuvia, eivät olleet tällä kertaa kaikeksi onneksi jätesäkeissä puolitutun verkkovarastossa. Taas välitin, ja sain hankittua sinulle asunnon vanhasta kotikaupungistamme. Olimme mieheni kanssa sinulle muuttoapuna ja palasit takaisin kotikonnuille kahdentoista vuoden jälkeen. Muuttopäivänä näimme, että kärsit kovista vieroitusoireista ja halusit, että muutto olisi pian ohi. Halusit nopeasti takaisin rakkaasi syleilyyn.

Tuohon aikaan, muutama vuosi sitten, alkoi itselläni haastava ajanjakso omassa elämässäni. Samalla aloin saamaan sinulta hyvin sekavia puhelinsoittoja ja tekstiviestejä. Kun olisin kaivannut vanhemman tukea surun ja hämmennyksen keskellä, sitä haettiinkin minulta. Noista muutamista yhteydenotoista ymmärsin kuitenkin jälleen kerran tilanteen vakavuuden.

Koin, etten ymmärtänyt tarpeeksi sairauttasi. Aloin lukemaan alkoholismiin liittyvää kirjallisuutta ja keskustelin kahden ystävän kanssa, joiden isät ovat menehtyneet alkoholismiin. Pohdittuani pitkään, mitä minun tulisi tehdä, päädyin järjestämään yksinäisen intervention sinulle. Sinulla kun ei ole enää ketään muuta elämässäsi kuin minä. Pääsin asuntoosi huutamalla kiinnitilkityn postilaatikon läpi uhaten soittavani poliisit paikalle. Olit uskomattoman huonossa kunnossa, asunto oli kuitenkin viimeisen päälle siistissä kunnossa. Tulin juuri krapulasi aikaan, joten et ollut vielä ehtinyt koskemaan sen päiväiseen pulloosi. Tulen ikuisesti muistelemaan kiitollisuudella tuota kesäistä iltapäivää. Keskustelimme tuntien ajan. Menimme syvälle lapsuutesi muistoihin ja traumaan, itkimme ensimmäistä kertaa yhdessä. Koskaan en ole tuntenut oloani yhtä läheiseksi kanssasi – en unohda tuota päivää koskaan. Silti tiesin lähtiessäni, ettei mikään tule muuttumaan. Sanoit sen minulle suoraan: et koskaan enää menisi katkolle.

Siitä asti olen tehnyt surutyötä. Surrut menetettyä lapsuutta kanssasi. Surrut sitä tunnetta, että elämässä olisi isä tukemassa ja ohjaamassa tietä. Surrut heikkouttasi, sairauttasi. Surrut lapsieni puolesta sitä, ettei heillä ole vaaria läsnä elämässään. Surrut äitini ja veljeni puolesta, surrut itseäni ja isällisen rakkauden kaipuutani. Olen surrut sitä, miten nuorena naisena olin parisuhteessa alkoholistin kanssa seitsemän vuoden ajan. Olen surrut sitä, miten lapsuuden roolimallit ja normaaliksi koettu elämänmeno tulee niin monelle todellisuudeksi.

Suren sitä, että olet yksin, vaikkei sinun tarvitsisi olla. Suren sitä, että sairaus tekee tuon valinnan puolestasi. Suren sitä, että loppulaskenta on pian ohi ja aikasi on loppu. Suren sitä, että minun ja lastenlastesi sijasta valitset elämäsi suurimman rakkauden. Suren sitä, etten sittenkään pystynyt sinua auttamaan.

 

Rakkaudella, Senja

 

Vertaistarinat

Lisää vertaistarinoita löydät Omaisten kertomaa -sivulta.

Tutustu myös Kohdatut-podcasteihin.

Haluatko jakaa oman tarinasi?

Ota meihin yhteyttä joko sähköpostitse osoitteella [email protected] tai palautelomakkeen välityksellä.

Pin It on Pinterest