Valitse sivu

Äiti saa puhelun, jossa kerrotaan, että pojalla on puhjennut psykoosi

Tarina on kuunneltavissa myös podcastina: Kohdatut, jakso 1: Omainen.

12 vuotta sitten mun poikani sairastui psykoosiin. Oltiin maailman tavallisin perhe: asuttiin luhtitalossa, meillä oli punainen Toyota-farmari pihalla, kaksi koiraa, työssäkäyvät vanhemmat, pojallani toisen asteen ammatillinen tutkinto. Eli siis oltiin niin tavallisia kuin voi olla. Suurin murhe oli, että syödäänkö tänään lihamakaronilaatikkoa vai makkarakastiketta. Kesken kesäloman tuli puhelu Tanskasta: mun poikani oli lähtenyt (hän oli siis työelämässä) kesälomallaan Roskilden rokkifestivaaleille. Ja sieltä tuli puhelu, että hän on Tanskassa mielisairaalassa, psykoosissa.

Mä en tienny mikä on psykoosi. Mä osasin kuvitella, että se liittyy jotenkin mielenterveyteen. Siitä lähti se ruljanssi. Tää tapahtu siis 4.7. kello 15:50. Mun elämääni jakaantuu aikaan ennen sitä ja sen jälkeen. Tästä on siis 12 vuotta aikaa, ja tähän kahteentoista vuoteen on mahtunu kaikenlaista: sekä hyvää että pahaa, ja tää matka on ollut kylkä tosi kivikkoinen. Se mikä mulle on tuonu viimeisinä vuosina mielenrauhan on se, että asiat joita mä en voi muuttaa, on helpointa hyväksyä. Mä oon lakannu taistelemasta tuulimyllyjä vastaan, ja se on tuonu mulle itselleni semmosen rauha, että mä jaksan käydä töissä ja hoitaa normaalit kotihommat ja niin poispäin.

Se miten tää ilmeni mun pojalla, oli tosiaan se psykoosi. Häneltä löydettiin erilaisia päihteitä verestä, ja sen pitkän rupeaman jälkeen hänet saatiin saatettuna Finnairin koneella Suomeen. Finnair ei suostunu ottamaan ennen kuin siellä oli psykiatrinen sairaanhoitaja ja lääkäri häntä saattamassa, ja sit hänet oli lääkitty suunnilleen tajuttomaks, ja ambulanssilla kentältä suoraan Auroran sairaalaan päivystyksen kautta osastolle ja ensimmäinen diagnoosi oli ”määrittelemätön psykoosi”. Selvisi sit matkan varrella, että hän oli vuotta aikasemmin muuttanut pois kotootaan ihan lyhyen matkan päästä meistä ja asui kaverinsa kanssa kolme huonetta ja keittiö kimppakämpässä. Siel oli pössytelty vuoden verran viihdekäyttöön lähes päivittäin kannabista. Määrät tietysti kasvo ja toleranssi ja näin poispäin.

Tyypillä oli siis toisen asteen kansainvälinen tutkinto ja ajan voi tosiaan jakaa ”ennen” ja ”jälkeen”. Nykyisessä pojassa on viitteitä, hienoosia viitteitä siitä vanhasta kaveristä mikä se oli. Se oli hyvin sosiaalinen, mummot rakasti sitä, se oli ystävällinen, kohtelias, aina tervehti ja niinku näin, et lähtökohdat oli hyvät ja tilanne tänä päivänä on se, että hän on hyvin pitkälle omaan kotiinsa eristäytyny: koti on aivan kaaoksen vallassa. Ei ihmissuhteita, ja sit ne vähätkin ihmissuhteet mitä on, niin hän yleensä kohtaa niissä pettymyksiä. Lukuisia sairaalahoitoja takana. Ensimmäisestä seitsemästä vuodesta hän oli kolme ja puoli vuotta sairaalassa suljetulla osastolla sisällä. Hoitokielteinen, kannabismyönteinen: ”puhdas luonnotuote, vaarattomampi kuin alkoholi”. Joo, ehkä onkin jollekkin. Mut se ei sovi vaan hänelle: nuppi ei kestä, ei kertakaikkiaan kestä. Ja lääkitystä on haettu, hänen sairaalahistoriansa oli ehkä viisi vuotta sitten 700 sivua, joka tarkoittaa sitä, että kun tulee uusi lääkäri, niin tää uus lääkäri ei varmasti jaksa kahlata sitä 700:aa sivua läpi. Diagnoosi: hänellä on skitsofrenia-diagnoosi, minkä hän sai muutaman vuoden kuluttua tästä ensimmäisestä psykoosista ja usein sen jälkeen on kyseenalaistettu et onks se sittekään skitsofrenia, ja voisko se olla kaksisuuntainen mielialahäiriö ja näin. Mut ei nyt kellään oo ehkä sittenkään aikaa ja varaa lähtee selvittämään sitä mikä se oikee diagnoosi on.

Tällä hetkellä hän on piikkilääkityksellä. Hän sai raskainta hoitoa mitä Helsingissä voi saada, hän on erityishoidon piirissä, joka tarkoittaa sitä että hänelle soitellaan ”voitko tulla hakemaan tän piikin” ja jos ei tule, niin sit laitetaan poliisit hakemaan häntä. Mä kysyin että miksei oo niinku kotiinvietävää hoitoa, niin ei sinne uskalla mennä, että jos on jotain väkivallan pelkoo. Hänelle on tehty myös jossain vaiheessa mielentilatutkimus missä todettiin, että hän ei oo väkivaltainen, mutta vähän häijy suustaan – niinku äitinsä – niin tässä on sit lopputulemma. Just nyt tilanne on se, että hän sano eilen puhelimessa, että hän on niin väsynyt tähän kaikkeen, että hän haluu lähtee jonnekin muualle. Hän ei oo vielä oivaltanu sitä, ettei hän pääse itseään pakoon mihinkään.

Hän ei oo saanu tuntiakaan terapiaa näiden 12:n vuoden aikana. Se osittain johtuu siitä, että hän on hyvin hoitokielteinen, eikä tavallaan avaa itsestään, ei halua avautua kellekään. En tiedä pelkääkö se kasvojen menetystä vai mistä on kysymys, mutta sä et voi toisen puolesta tehdä – niin tilanne on sillä tavalla aika vaikee. Jokainen äiti tai vanhempi ymmärtää sen varmaan, että kun tulee tilanteita, että lapsi on kateissa tai näin, niin siis sehän on raastavaa. Mä elän joka hetki sen, tavallaan sen ennakoimattomuuden kanssa. Että jos nyt kello on viisi ja asiat on näin, niin tunnin kuluttuaa ne voi olla ihan toisella tavalla. Voi olla että mä joudun lähtemään tästä: hyppäämään taksiin ja lähteen pelastamaan tilannetta jostain päin jos on tapahtumas jotain, ja kylhän tähän matkan varrelle on mahtunu virkavaltaa ja erilaisia hoitotahoja ja on tota systeemeissäkin jonkun verran varmaan viilattavaa. Mä uskon, että tää ei oo mikään ainutlaatuinen tää minun poikani tapaus ja ikävä kyllä, koska päihteiden käyttö nuorison keskuudessa kaikesta huolimatta lisääntyy koko ajan, niin mä toivon että joku viisas sais iskostettuu näille tuleville nuorille, nyt lapsille, sen että kyllä sitä kannabista kannattaa varoa. Hänellä on nimittään takana loistava elämä, mutta se mitä on edessäpäin, niin en ikävä kyllä nää sitä kauheen pitkänä tienä, että välillä äitinä mietin sitä, että onks hänelle elämä elämisen arvoista ja tavallaan se on äitinä must raastavaa ajatella: hän on hyvin näköalaton, mut toisaalta ei kukaan muukaan voi nähdä tavallaan tulevaisuuteen mitään, kun ei oo mitään mikä toimis, ainakaan toistaseks.

Periaatteessa, jos asiat on hyvin, hän on kohtuullisen kuosissa ja kuulen hänestä päivittäin. Jos hän ei soita, niin mä tiedän, et nyt on asiat huonosti ja sillon mä tietysti mietin, että että mähän yritän, mulla on hänen pankkitunnuksensa, yritän sieltä katsoa, että onks ollu putkareissuja tai sairaalakäyntejä, onks hän nostanu rahaa, lainannu rahaa. Hänellä on siis päihde- mutta myös mielenterveysongelma, sen lisäks myös peliriippuvuus, eli hän tavallaan ajaa itseään koko ajan enemmän ja enemmän nurkkaan; lainaa kavereilta, sen jälkeen rupee pakoilee kavereita, et jotenki se elämä kun on niin näköalatonta; et ”jos mä teen tänään jotain, niin mitä se vaikuttaa mun elämään huomenna” semmoseen ajatteluun hän ei pysty. Luulen et hänen suurin mietteensä on, että mistä hän saa ruokaa tänään. Mä en anna hänelle rahaa. Hän voi tulla kotiin syömään, mutta en anna rahaa, koska se sit menee silirimpsis ties mihin.

Se, että yks sairastuu perheessä, niin kaikkien muiden maailma siinä perheessä muuttuun, niin se on ihan totta. Se, että mä en voi koskaan tietää, että joudunks mä lähtemään töistä niin, että kynä putoo kädestä ja on lähdettävä johonkin tai että jos tilanne vaatii semmosta venymistä. Sä et voi suunnitella asioita. Jos sä lähdet ulkomaille, niin sun pitää etukäteen miettiä, kuka backuppaa sua: millä kriteereillä pääsee sairaalaan ja kuka ne asiat hoitaa. Sä joudut miettimään asiaan kaikki mahdollisuudet mitä voi tapahtua. Tässähän nyt menee erilaisia filminauhoja silmien ohi ja sun pitää pystyä varautuun niihin. Vannon siis kaikissa asioissa vertaistuen nimeen. Koska vain sellainen ihminen, joka on kokenut saman kuin sinä, niin voi tietää miltä sust tuntuu ja kun äitinä kuuntelee toisten äitien ja isien tarinoita, niin sä pystyt samaistumaan.

Toisaalta on ollut aivan sellaisia toivottomia tapauksia: yks isä sano kerran, että ”ei siitä pojasta tuu koskaan mitään” että se on niinku ”menetetty tapaus”. Ja kuinka ollakkaan, kului muutama vuosi, ja tänä päivänä sil menee kohtuullisen hyvin! Niistähän sä saat voimaa: toisten onnistumistarinoista. Siinä ikään kuin myötäelää. Meil on kaiken julkisen järjestelmän ja kolmannen sektorin ulkopuolella sellainen ”soittorinki”. Et jos jotain tapahtuu, niinku samantien kuuluu vaan ”tsup!” kun ihmiset ryntää eri puolilta kaupunkia apuun jos tarvitaan ja mut sit tavallaan sitä niinku jollain menee hyvin, niin sit myös niitä hyviä käytäntöjä jaetaan että ”ootko ajatellu että jos te toimisitte näin tai näin, niin se vois toimia”. Vertaistuki, uskon vahvasti siihen!

Vertaistarinat

Lisää vertaistarinoita löydät Omaisten kertomaa -sivulta.

Tutustu myös Kohdatut-podcasteihin.

Haluatko jakaa oman tarinasi?

Ota meihin yhteyttä joko sähköpostitse osoitteella [email protected] tai palautelomakkeen välityksellä.

Pin It on Pinterest