Äiti saa puhelun, jossa kerrotaan, että pojalla on puhjennut psykoosi

Tarina on kuunneltavissa myös podcastina: Kohdatut, jakso 1: Omainen.

12 vuotta sitten minun poikani sairastui psykoosiin. Olimme maailman tavallisin perhe: asuttiin luhtitalossa, meillä oli punainen Toyota-farmari pihalla, kaksi koiraa, työssäkäyvät vanhemmat, pojallani toisen asteen ammatillinen tutkinto. Eli siis oltiin niin tavallisia kuin voi olla. Suurin murhe oli, että syödäänkö tänään liha-makaronilaatikkoa vai makkarakastiketta. Kesken kesäloman tuli puhelu Tanskasta: minun poikani oli lähtenyt (hän oli siis työelämässä) kesälomallaan Roskilden rokkifestivaaleille. Ja sieltä tuli puhelu, että hän on Tanskassa mielisairaalassa, psykoosissa.

Minä en tiennyt mikä on psykoosi. Minä osasin kuvitella, että se liittyy jotenkin mielenterveyteen. Siitä lähti se ruljanssi. Tämä tapahtui siis 4.7. kello 15:50. Minun elämääni jakaantuu aikaan ennen sitä ja sen jälkeen. Tästä on siis 12 vuotta aikaa, ja tähän kahteentoista vuoteen on mahtunut kaikenlaista: sekä hyvää että pahaa. Tämä matka on ollut kyllä tosi kivikkoinen. Se mikä minulle on tuonut viimeisinä vuosina mielenrauhan on se, että asiat, joita minä en voi muuttaa, on helpointa hyväksyä. Minä olen lakannut taistelemasta tuulimyllyjä vastaan, ja se on tuonut minulle itselleni sellaisen rauhan, että minä jaksan käydä töissä ja hoitaa normaalit kotihommat ja niin poispäin.

Se miten tämä ilmeni minun pojalla, oli tosiaan se psykoosi. Häneltä löydettiin erilaisia päihteitä verestä. Sen pitkän rupeaman jälkeen hänet saatiin saatettuna Finnairin koneella Suomeen. Finnair ei suostunut ottamaan ennen kuin siellä oli psykiatrinen sairaanhoitaja ja lääkäri häntä saattamassa, ja sitten hänet oli lääkitty suunnilleen tajuttomaksi, ja ambulanssilla kentältä suoraan Auroran sairaalaan päivystyksen kautta osastolle. Ensimmäinen diagnoosi oli ”määrittelemätön psykoosi”. Selvisi sitten matkan varrella, että hän oli vuotta aikaisemmin muuttanut pois kotoaan ihan lyhyen matkan päästä meistä ja asui kaverinsa kanssa kolme huonetta ja keittiö -kimppakämpässä. Siellä oli pössytelty vuoden verran viihdekäyttöön lähes päivittäin kannabista. Määrät tietysti kasvoivat ja toleranssi ja näin poispäin.

Tyypillä oli siis toisen asteen kansainvälinen tutkinto, ja ajan voi tosiaan jakaa ”ennen” ja ”jälkeen”. Nykyisessä pojassa on viitteitä, hienosia viitteitä, siitä vanhasta kaverista mikä se oli. Se oli hyvin sosiaalinen, mummot rakastivat sitä. Se oli ystävällinen, kohtelias, aina tervehti ja niin kuin näin. Lähtökohdat olivat hyvät. Tilanne tänä päivänä on se, että hän on hyvin pitkälle omaan kotiinsa eristäytynyt: koti on aivan kaaoksen vallassa. Ei ihmissuhteita, ja sitten ne vähätkin ihmissuhteet mitä on, niin hän yleensä kohtaa niissä pettymyksiä. Lukuisia sairaalahoitoja takana. Ensimmäisestä seitsemästä vuodesta hän oli kolme ja puoli vuotta sairaalassa suljetulla osastolla sisällä. Hoitokielteinen, kannabismyönteinen: ”puhdas luonnontuote, vaarattomampi kuin alkoholi”. Joo, ehkä onkin jollekin. Mutta se ei sovi vaan hänelle: nuppi ei kestä, ei kerta kaikkiaan kestä. Ja lääkitystä on haettu, hänen sairaalahistoriansa oli ehkä viisi vuotta sitten 700 sivua, joka tarkoittaa sitä, että kun tulee uusi lääkäri, niin tämä uusi lääkäri ei varmasti jaksa kahlata sitä 700:aa sivua läpi. Diagnoosi: hänellä on skitsofreniadiagnoosi, minkä hän sai muutaman vuoden kuluttua tästä ensimmäisestä psykoosista ja usein sen jälkeen on kyseenalaistettu, että onko se sittenkään skitsofrenia, ja voisiko se olla kaksisuuntainen mielialahäiriö ja näin. Mutta ei nyt kenelläkään ole ehkä sittenkään aikaa ja varaa lähteä selvittämään sitä, mikä se oikea diagnoosi on.

Tällä hetkellä hän on piikkilääkityksellä. Hän sai raskainta hoitoa mitä Helsingissä voi saada. Hän on erityishoidon piirissä, joka tarkoittaa sitä, että hänelle soitellaan ”voitko tulla hakemaan tämän piikin” ja jos ei tule, niin sitten laitetaan poliisit hakemaan häntä. Minä kysyin, että miksei ole niin kuin kotiin vietävää hoitoa, niin ei sinne uskalla mennä, että jos on jotain väkivallan pelkoa. Hänelle on tehty myös jossain vaiheessa mielentilatutkimus, missä todettiin, että hän ei ole väkivaltainen, mutta vähän häijy suustaan – niin kuin äitinsä – niin tässä on sitten lopputulema. Juuri nyt tilanne on se, että hän sanoi eilen puhelimessa, että hän on niin väsynyt tähän kaikkeen, että hän haluaa lähteä jonnekin muualle. Hän ei ole vielä oivaltanut sitä, ettei hän pääse itseään pakoon mihinkään.

Hän ei ole saanut tuntiakaan terapiaa näiden 12 vuoden aikana. Se osittain johtuu siitä, että hän on hyvin hoitokielteinen, eikä tavallaan avaa itsestään, ei halua avautua kellekään. En tiedä pelkääkö se kasvojen menetystä vai mistä on kysymys, mutta sinä et voi toisen puolesta tehdä – niin tilanne on sillä tavalla aika vaikea. Jokainen äiti tai vanhempi ymmärtää sen varmaan, että kun tulee tilanteita, että lapsi on kateissa tai näin, niin siis sehän on raastavaa. Minä elän joka hetki sen, tavallaan sen ennakoimattomuuden kanssa. Jos nyt kello on viisi ja asiat ovat näin, niin tunnin kuluttua ne voivat olla ihan toisella tavalla. Voi olla, että minä joudun lähtemään tästä: hyppäämään taksiin ja lähtemään pelastamaan tilannetta jostain päin, jos on tapahtumassa jotain. Kyllähän tähän matkan varrelle on mahtunut virkavaltaa ja erilaisia hoitotahoja. On tuota systeemeissäkin jonkun verran varmaan viilattavaa. Minä uskon, että tämä ei ole mikään ainutlaatuinen tämä minun poikani tapaus, ikävä kyllä, koska päihteiden käyttö nuorison keskuudessa kaikesta huolimatta lisääntyy koko ajan. Minä toivon, että joku viisas saisi iskostettua näille tuleville nuorille, nyt lapsille, sen, että kyllä sitä kannabista kannattaa varoa. Hänellä on nimittäin takana loistava elämä, mutta se mitä on edessäpäin, niin en ikävä kyllä näe sitä kauhean pitkänä tienä. Välillä äitinä mietin sitä, että onko hänelle elämä elämisen arvoista, ja tavallaan se on äitinä minusta raastavaa ajatella. Hän on hyvin näköalaton, mutta toisaalta ei kukaan muukaan voi nähdä tavallaan tulevaisuuteen mitään, kun ei ole mitään mikä toimisi, ainakaan toistaiseksi.

Periaatteessa, jos asiat ovat hyvin, hän on kohtuullisen kuosissa, niin minä kuulen hänestä päivittäin. Jos hän ei soita, niin minä tiedän, että nyt ovat asiat huonosti. Silloin minä tietysti mietin, että minähän yritän, minulla on hänen pankkitunnuksensa, yritän sieltä katsoa, että onko ollut putkareissuja tai sairaalakäyntejä, onko hän nostanut rahaa, lainannut rahaa. Hänellä on siis päihde- mutta myös mielenterveysongelma, sen lisäksi myös peliriippuvuus. Eli hän tavallaan ajaa itseään koko ajan enemmän ja enemmän nurkkaan; lainaa kavereilta, sen jälkeen rupeaa pakoilemaan kavereita. Jotenkin se elämä, kun on niin näköalatonta; että ”jos minä teen tänään jotain, niin mitä se vaikuttaa minun elämääni huomenna” – sellaiseen ajatteluun hän ei pysty. Luulen, että hänen suurin mietteensä on, että mistä hän saa ruokaa tänään. Minä en anna hänelle rahaa. Hän voi tulla kotiin syömään, mutta en anna rahaa, koska se sitten menee silirimpsis ties mihin.

Se, että yksi sairastuu perheessä, niin kaikkien muiden maailma siinä perheessä muuttuu, niin se on ihan totta. Se, että minä en voi koskaan tietää, että joudunko minä lähtemään töistä niin, että kynä putoaa kädestä ja on lähdettävä johonkin tai, että jos tilanne vaatii sellaista venymistä. Sinä et voi suunnitella asioita. Jos sinä lähdet ulkomaille, niin sinun pitää etukäteen miettiä, kuka backuppaa sinua: millä kriteereillä pääsee sairaalaan ja kuka ne asiat hoitaa. Sinä joudut miettimään asiaan kaikki mahdollisuudet mitä voi tapahtua. Tässähän nyt menee erilaisia filminauhoja silmien ohi ja sinun pitää pystyä varautumaan niihin. Vannon siis kaikissa asioissa vertaistuen nimeen. Koska vain sellainen ihminen, joka on kokenut saman kuin sinä, niin voi tietää miltä sinusta tuntuu. Kun äitinä kuuntelee toisten äitien ja isien tarinoita, niin sinä pystyt samaistumaan.

Toisaalta on ollut aivan sellaisia toivottomia tapauksia: yksi isä sanoi kerran, että ”ei siitä pojasta tule koskaan mitään”, että se on niin kuin ”menetetty tapaus”. Ja kuinka ollakaan, kului muutama vuosi, ja tänä päivänä sillä menee kohtuullisen hyvin! Niistähän sinä saat voimaa: toisten onnistumistarinoista. Siinä ikään kuin myötäelää. Meillä on kaiken julkisen järjestelmän ja kolmannen sektorin ulkopuolella sellainen ”soittorinki”. Että jos jotain tapahtuu, niin kuin saman tien kuuluu vain ”tsup!” kun ihmiset ryntäävät eri puolilta kaupunkia apuun jos tarvitaan. Mutta sitten tavallaan sitä niin kuin jollain menee hyvin, niin sitten myös niitä hyviä käytäntöjä jaetaan, että ”oletko ajatellut, että jos te toimisitte näin tai näin, niin se voisi toimia”. Vertaistuki, uskon vahvasti siihen!