Mä oon skitson sisko ja se on ok

Nainen on kaulakkain miehen kanssa. Molemmat hymyilevät.

Kesä. Lämmintä. Vanhemmat ovat mökillä ja minä kotona. Broidi ei asu enää siellä ja nautin kun saan talon itselleni. Broidilla on hyvä duuni ja se asuu kihlattunsa kanssa keskustassa. Käyn kavereiden kanssa rannalla ja hengaillaan.

Mut eilen broidi soitti mulle, ihan ihme juttuja. Mä en oikein osaa puhua tästä kellekkään. Ne oli ihan himmeitä juttuja, siis onhan se nyt aina ollut vähän outo ja erilainen kun minä mutta ihan oikeesti. C’mon! Ei nyt ihan varmasti koko taloyhtiö vainoa teitä ja ei teillä ihan varmasti lattiaan koputella koko yötä joka päivä. Ja siitä olen satavarma, et sua ei seurata kaupungilla. Sit se vielä pyysi, et älä kerro mutsille. No ok, ei sitten, ainahan me on toisten puolia pidetty. Ääh, antaa olla. Illalla on noi bileet niin blaah, mä en jaksa tätä nyt kelaa.

Syksy. Hirveä stressi koulusta. Siis mun tarvii tenttiä kursseja ja käydä osalla JA kirjottaa noi ylioppilaskirjoitukset loppuun. Dedis päällä kun menin alottamaan ne niin aikaisin vaihtarivuoden jälkeen. Kauhee vaiva kun olis niin paljon kaikkee muutakin ja emmä nyt noita kaikkia bileitä aio jättää väliin. Onneks sentään poikakaverin kanssa menee hyvin ja onhan se aika ihana.

Mut tänään lähdetään hakeen faijan kanssa uus tietokone! No haettiin se kone joo. Mut kun oltiin autossa niin broidin tyttis soitti ja oli aika paniikissa ja pyys tuleen niille heti. Siellä on kuulemma lääkäri, siis joku psykiatri, kotikäynnillä ja tilanne on sekava. Käytiin siellä ja broidi taas jatkoi niitä sen ihme himmeitä juttuja, mitä se on puhunut koko kesän. Joo, paitsi osaahan se niille lääkäreille selittää muka järkevästi et emmä tollasta oo sanono, et noi huijaa ja vääristää mun sanomiset. Just joo hei… kukahan tässä huijaa.

No, ne sano et sen pitää mennä sairaalaan. Siis jollekin suljetulle psykiatriselle osastolle. Se vietiin sinne ambulanssilla (onneks se lähti ihan vapaaehtoisesti mukaan, olis ollut kauheeta jos se olis pistänyt vastaan). Tää on ihan kauheeta. No me sit oltiin jossain sisäänottokeskustelussa ja siellä se lateli taas pokkana järkeviä selityksiä sen ihme jutuille ja mua niin otti päähän. Puhuis totta kun eiks noi lääkärit vasta sitten voi auttaa sitä. Mä haluun et ne auttaa sitä. Mä en yhtään tiedä mitä tehdä ja faijakin on ihan sokissa. Voi hitto, mitenköhän äiti tän ottaa!

Sillä on skitsoaffektiivinen häiriö. Siis mikä? Emmä tajuu tästä mitään. Ja kukaan ei puhu mulle. Et joo kysellään mitens kirjoitukset ja tsemppaa, ootsä lukenut? Haluutsä kyydin sinne bileisiin? Voi vee, mitä täällä tapahtuu. Vanhemmat on ihan jossain omissa maailmoissaan ja sokissa. Mulle ei selitetä mitään. Mennään nyt kavereiden kanssa hengamaan sitten. Mut emmä niille mitään tästä sano kun ei ne tajuis ja mitähän nekin musta ajattelis.

Käytiin kattoon broidia tänään sairaalassa. Juttelin sen kanssa pitkään vaiks se luuleekin olevansa jumala. Mut jee, mä sain sen myöntään, et sekin on lopulta ihminen niin kuin mekin ja et siks sekin voi olla itse väärässä. Sitä se jäi sinne kelaan. Sen mielestä siis sen sairaalahuoneen kattolamppu on vakoilulaite, koska sitä kohtaan on galaktinen salaliitto koska se on jumala. Et näillä nyt mennään.

Pitäisköhän mun kysyä vanhemmilta näistä jutuista kun tää on niin sekavaa kaikki. Ihan pskaa, ottaa niin paljon aivoon välillä! Tai voiskohan sairaalassa joltain kysyä kun ne tuntuu tietävän paljon. Mut emmä haluu kyllä huolestuttaa mun vanhempia kun ne on jo niin surullisia. Kun onhan mulla siis sillai kaikki ok. Ja sit sairaalassa, no, kun vanhemmat on aina siinä niin emmä viiti sanoa mitään. Kun enhän mä niinku ole sairas niin eihän mun nyt kannata mitään tässä sanoa. Mullahan menee ihan hyvin ja on kivaa, jos nyt ei tätä kotona olemista lasketa.

PARI VUOTTA ETEENPÄIN

Ihanaa asua omassa kämpässä! Ja opiskelut, no, vois ne mennä paremminkin. Mun pitäisi kyllä pystyä keskittymään enemmän. Mut kun aina kun soittaa kotiin niin huolestuttaa se broidi ja et kertooko äiti mulle kaiken et se ei salaile et miten siellä menee. Hitto kun se vaan suostuisi syömään niitä lääkkeitä, täs ollaan jo mitä, kolme kertaa käyty siellä sairaalan suljetulla osastolla. Tätäkö tää nyt sit on, et aina saa olla huolissaan et meneekö liian lujaa ja nukkuuko se ja miten se voi.

JA PARI VUOTTA ETEENPÄIN

Hassua ajatella, miten kovasti sitä oli huolissaan ja pelkäsi. Nyt kun broidi on myöntänyt itse itselleen, että hänellä on tällainen vaiva niin kaikki jotenkin muuttui. Emmä sitä osaa laskea sairaudeksi. Ihan se on mun broidi ja tosi kiva tyyppi ja noi sen ajatelmat ja se runokirjakin minkä se teki omalla kielellä. Nehän on ihan nerokkaita! Okei, kyllä niissä osa logiikasta ontuu mut wau, et joku osaa ajatella noin luovasti. Hauskaa meillä on taas yhdessä ja voi nauraa! Mullahan tässä on se kovin kaavoihin kangistunut jäykkä ajattelutapa ja broidilla taas aivan rajattoman luova. Et kun opin sillai antaa sille mahdollisuuden, et kuuntelen sitä ja en tyrmää juttuja niin vitsit siitä oppi paljon. Olishan sille aina voinu puhua ihan normaalisti eikä hyssytellä.

Töissäkin huomaa, et jos jollain on vaikeeta tai se ei nuku tarpeeksi, et osaa puuttua noihin juttuihin. Ymmärtää ihmisiä ja että välillä kaikilla on vaikeempaa, mut ei meidän tarvii leimata ketään, kun jos vaan ei jumiudu yksin kotiin, niin mahtavaa. Et osaa hymyillä ja jutella ihmisille. Kaikki ansaitsee ja saa olla onnellisia. Kun sitä voi vaikka opetella olemaan onnellinen, koska onnellinen voi olla, vaikka elämässä olisi surullisia asioita. Mä oon mä ja broidi on broidi – me ei olla sama ihminen ja kummallakin on oikeus olla onnellinen. Ja me voidaan olla, kumpikin omalla tavallaan.

Vertaistarinat

Lisää vertaistarinoita löydät Omaisten kertomaa -sivulta.

Tutustu myös Kohdatut-podcasteihin.

Haluatko jakaa oman tarinasi?

Ota meihin yhteyttä joko sähköpostitse osoitteella [email protected] tai palautelomakkeen välityksellä.

Pin It on Pinterest