Rikkoutuneen mielen omaisena

Nainen kantaa selässään lastaan. Molemmat hymyilevät.

Hämmennys, tunne jonka muistan lapsuudestani. Kun äitini pakkasi kaikki ruokamme jääkaapistamme kauppareissulle mukaan. Hän pelkäsi, että ne myrkytetään.

Häpeä, tunne jonka koin usein. Ruokakaupassa maksettuamme, äitini alkoi kovaan ääneen syyttämään myyjää kadonneesta juustopaketista tai mehukeitosta jota emme koskaan olleet ostaneet. Tai pankissa, kun äitini alkoi ”setvimään” jotain raha-asioita huutaen pankkivirkailijalle.

Ahdistus, joka tuli, kun äitini ei antanut kenenkään perheenjäsenistämme poistua kotoamme, koska kaulakoru oli varastettu. Olin lähdössä leikkipuistoon, isäni töihin ja veljeni pihalle, loppujen lopuksi koru löytyi, se oli tipahtanut patterin väliin.

Olin kahdeksanvuotias, kun isämme pakkasi meidät lapset autoon ja muutimme pois lapsuuden kodistamme. Pahinta oli nähdä äitini hämmentynyt ja surullinen katse ikkunasta, kun auto starttasi.

Minulla on aina ollut hyvä ja läheinen suhde äitini kanssa, vaikka asuimme eri osoitteissa nuoruuteni, tapasimme säännöllisesti ja minulla on vain hyviä muistoja äitini kanssa vietetyistä retkistä. Tosin käynnit mielisairaaloissa teinivuosina ei ollut kovin mieluisia.

Kun olin alle 20-vuotias, isoveljeni alkoi oireilla. Hänet haettiin sairaalaan ja diagnoosi oli sama kuin äidilläni, skitsofrenia. En muista mitä ajattelin. Kävimme tapaamassa häntä usein, isäni oli murtunut.

Veljeni muutti takaisin lapsuuden kotiimme hänen ollessaan noin 16-vuotias. Tällä hetkellä veljeni on 36, ja äitini 68-vuotias. He asuvat edelleen yhdessä.

Olen iloinen että äidilläni on seuraa veljestäni. Äitini on todella passivoitunut eikä halua harrastaa eikä lähteä kotoansa juuri mihinkään. Mutta mieleltään äitini on rauhoittunut ja hänellä on oikein hyviä oivalluksia ja viisaita neuvoja minulle. Pientä vainoharhaa hänellä joskus on, mutta hyvin lievää siihen nähden mitä se on pahimmillaan ollut. Joskus itken, kun menen hänen luokse kylään ja kun katson häntä. Mutta toisaalta hänellä on rakastavat lapset, ihana koti ja taloudellisesti vakaa tilanne ja minulle hän on maailman paras äiti ja kaikkensa hän on lapsiensa eteen tehnyt.

Nyt olen 33-vuotias ja äitini edunvalvoja, saan myös omaishoidontukea. Joskus koen huonoa omaatuntoa, koska en hoida äitiäni päivittäin, mutta niin paljon olen auttanut ja parhaani yrittänyt, että sallin tuon avustuksen itselleni.

Veljelläni on ongelmia alkoholin kanssa, skitsofreniaoireita hänellä on aika vähän, hänellä on jatkuva lääkitys. Olen todella huolissani hänen tilanteesta ja tulevaisuudesta, miten hän pärjää ilman äitiäni ja hänen taloudellista tukeaan sitten myöhemmin. Miten päihdeongelma pahentaa hänen psyykkistä ja fyysistä kuntoaan. Olen yrittänyt puhua, nalkuttaa ja rajoittaa hänen rahankäyttöään, muuhun en pysty.

Sairastuneen omaisena on todella rankkaa ja tie on loputon ja apua he tarvitsevat aina.

Vertaistarinat

Lisää vertaistarinoita löydät Omaisten kertomaa -sivulta.

Tutustu myös Kohdatut-podcasteihin.

Haluatko jakaa oman tarinasi?

Ota meihin yhteyttä joko sähköpostitse osoitteella [email protected] tai palautelomakkeen välityksellä.

Pin It on Pinterest