Valitse sivu
Kohdatut.

Puhetta eri elämäntilanteista ja vertaistuen voimasta

Jakso 1: OMAINEN

Tämä on podcast Kohdatut.

12 vuotta sitten minun poikani sairastui psykoosiin. Olimme maailman tavallisin perhe: asuttiin luhtitalossa, meillä oli punainen Toyota-farmari pihalla, kaksi koiraa, työssäkäyvät vanhemmat, pojallani toisen asteen ammatillinen tutkinto. Eli siis oltiin niin tavallisia kuin voi olla. Suurin murhe oli, että syödäänkö tänään liha-makaronilaatikkoa vai makkarakastiketta. Kesken kesäloman tuli puhelu Tanskasta: minun poikani oli lähtenyt (hän oli siis työelämässä) kesälomallaan Roskilden rokkifestivaaleille. Ja sieltä tuli puhelu, että hän on Tanskassa mielisairaalassa, psykoosissa.

Minä en tiennyt mikä on psykoosi. Minä osasin kuvitella, että se liittyy jotenkin mielenterveyteen. Siitä lähti se ruljanssi. Tämä tapahtui siis 4.7. kello 15:50. Minun elämääni jakaantuu aikaan ennen sitä ja sen jälkeen. Tästä on siis 12 vuotta aikaa, ja tähän kahteentoista vuoteen on mahtunut kaikenlaista: sekä hyvää että pahaa. Tämä matka on ollut kyllä tosi kivikkoinen. Se mikä minulle on tuonut viimeisinä vuosina mielenrauhan on se, että asiat, joita minä en voi muuttaa, on helpointa hyväksyä. Minä olen lakannut taistelemasta tuulimyllyjä vastaan, ja se on tuonut minulle itselleni sellaisen rauhan, että minä jaksan käydä töissä ja hoitaa normaalit kotihommat ja niin poispäin.

Se miten tämä ilmeni minun pojalla, oli tosiaan se psykoosi. Häneltä löydettiin erilaisia päihteitä verestä. Sen pitkän rupeaman jälkeen hänet saatiin saatettuna Finnairin koneella Suomeen. Finnair ei suostunut ottamaan ennen kuin siellä oli psykiatrinen sairaanhoitaja ja lääkäri häntä saattamassa, ja sitten hänet oli lääkitty suunnilleen tajuttomaksi, ja ambulanssilla kentältä suoraan Auroran sairaalaan päivystyksen kautta osastolle. Ensimmäinen diagnoosi oli ”määrittelemätön psykoosi”. Selvisi sitten matkan varrella, että hän oli vuotta aikaisemmin muuttanut pois kotoaan ihan lyhyen matkan päästä meistä ja asui kaverinsa kanssa kolme huonetta ja keittiö -kimppakämpässä. Siellä oli pössytelty vuoden verran viihdekäyttöön lähes päivittäin kannabista. Määrät tietysti kasvoivat ja toleranssi ja näin poispäin.

Tyypillä oli siis toisen asteen kansainvälinen tutkinto, ja ajan voi tosiaan jakaa ”ennen” ja ”jälkeen”. Nykyisessä pojassa on viitteitä, hienosia viitteitä, siitä vanhasta kaverista mikä se oli. Se oli hyvin sosiaalinen, mummot rakastivat sitä. Se oli ystävällinen, kohtelias, aina tervehti ja niin kuin näin. Lähtökohdat olivat hyvät. Tilanne tänä päivänä on se, että hän on hyvin pitkälle omaan kotiinsa eristäytynyt: koti on aivan kaaoksen vallassa. Ei ihmissuhteita, ja sitten ne vähätkin ihmissuhteet mitä on, niin hän yleensä kohtaa niissä pettymyksiä. Lukuisia sairaalahoitoja takana. Ensimmäisestä seitsemästä vuodesta hän oli kolme ja puoli vuotta sairaalassa suljetulla osastolla sisällä. Hoitokielteinen, kannabismyönteinen: ”puhdas luonnontuote, vaarattomampi kuin alkoholi”. Joo, ehkä onkin jollekin. Mutta se ei sovi vaan hänelle: nuppi ei kestä, ei kerta kaikkiaan kestä. Ja lääkitystä on haettu, hänen sairaalahistoriansa oli ehkä viisi vuotta sitten 700 sivua, joka tarkoittaa sitä, että kun tulee uusi lääkäri, niin tämä uusi lääkäri ei varmasti jaksa kahlata sitä 700:aa sivua läpi. Diagnoosi: hänellä on skitsofreniadiagnoosi, minkä hän sai muutaman vuoden kuluttua tästä ensimmäisestä psykoosista ja usein sen jälkeen on kyseenalaistettu, että onko se sittenkään skitsofrenia, ja voisiko se olla kaksisuuntainen mielialahäiriö ja näin. Mutta ei nyt kenelläkään ole ehkä sittenkään aikaa ja varaa lähteä selvittämään sitä, mikä se oikea diagnoosi on.

Tällä hetkellä hän on piikkilääkityksellä. Hän sai raskainta hoitoa mitä Helsingissä voi saada. Hän on erityishoidon piirissä, joka tarkoittaa sitä, että hänelle soitellaan ”voitko tulla hakemaan tämän piikin” ja jos ei tule, niin sitten laitetaan poliisit hakemaan häntä. Minä kysyin, että miksei ole niin kuin kotiin vietävää hoitoa, niin ei sinne uskalla mennä, että jos on jotain väkivallan pelkoa. Hänelle on tehty myös jossain vaiheessa mielentilatutkimus, missä todettiin, että hän ei ole väkivaltainen, mutta vähän häijy suustaan – niin kuin äitinsä – niin tässä on sitten lopputulema. Juuri nyt tilanne on se, että hän sanoi eilen puhelimessa, että hän on niin väsynyt tähän kaikkeen, että hän haluaa lähteä jonnekin muualle. Hän ei ole vielä oivaltanut sitä, ettei hän pääse itseään pakoon mihinkään.

Hän ei ole saanut tuntiakaan terapiaa näiden 12 vuoden aikana. Se osittain johtuu siitä, että hän on hyvin hoitokielteinen, eikä tavallaan avaa itsestään, ei halua avautua kellekään. En tiedä pelkääkö se kasvojen menetystä vai mistä on kysymys, mutta sinä et voi toisen puolesta tehdä – niin tilanne on sillä tavalla aika vaikea. Jokainen äiti tai vanhempi ymmärtää sen varmaan, että kun tulee tilanteita, että lapsi on kateissa tai näin, niin siis sehän on raastavaa. Minä elän joka hetki sen, tavallaan sen ennakoimattomuuden kanssa. Jos nyt kello on viisi ja asiat ovat näin, niin tunnin kuluttua ne voivat olla ihan toisella tavalla. Voi olla, että minä joudun lähtemään tästä: hyppäämään taksiin ja lähtemään pelastamaan tilannetta jostain päin, jos on tapahtumassa jotain. Kyllähän tähän matkan varrelle on mahtunut virkavaltaa ja erilaisia hoitotahoja. On tuota systeemeissäkin jonkun verran varmaan viilattavaa. Minä uskon, että tämä ei ole mikään ainutlaatuinen tämä minun poikani tapaus, ikävä kyllä, koska päihteiden käyttö nuorison keskuudessa kaikesta huolimatta lisääntyy koko ajan. Minä toivon, että joku viisas saisi iskostettua näille tuleville nuorille, nyt lapsille, sen, että kyllä sitä kannabista kannattaa varoa. Hänellä on nimittäin takana loistava elämä, mutta se mitä on edessäpäin, niin en ikävä kyllä näe sitä kauhean pitkänä tienä. Välillä äitinä mietin sitä, että onko hänelle elämä elämisen arvoista, ja tavallaan se on äitinä minusta raastavaa ajatella. Hän on hyvin näköalaton, mutta toisaalta ei kukaan muukaan voi nähdä tavallaan tulevaisuuteen mitään, kun ei ole mitään mikä toimisi, ainakaan toistaiseksi.

Periaatteessa, jos asiat ovat hyvin, hän on kohtuullisen kuosissa, niin minä kuulen hänestä päivittäin. Jos hän ei soita, niin minä tiedän, että nyt ovat asiat huonosti. Silloin minä tietysti mietin, että minähän yritän, minulla on hänen pankkitunnuksensa, yritän sieltä katsoa, että onko ollut putkareissuja tai sairaalakäyntejä, onko hän nostanut rahaa, lainannut rahaa. Hänellä on siis päihde- mutta myös mielenterveysongelma, sen lisäksi myös peliriippuvuus. Eli hän tavallaan ajaa itseään koko ajan enemmän ja enemmän nurkkaan; lainaa kavereilta, sen jälkeen rupeaa pakoilemaan kavereita. Jotenkin se elämä, kun on niin näköalatonta; että ”jos minä teen tänään jotain, niin mitä se vaikuttaa minun elämääni huomenna” – sellaiseen ajatteluun hän ei pysty. Luulen, että hänen suurin mietteensä on, että mistä hän saa ruokaa tänään. Minä en anna hänelle rahaa. Hän voi tulla kotiin syömään, mutta en anna rahaa, koska se sitten menee silirimpsis ties mihin.

Se, että yksi sairastuu perheessä, niin kaikkien muiden maailma siinä perheessä muuttuu, niin se on ihan totta. Se, että minä en voi koskaan tietää, että joudunko minä lähtemään töistä niin, että kynä putoaa kädestä ja on lähdettävä johonkin tai, että jos tilanne vaatii sellaista venymistä. Sinä et voi suunnitella asioita. Jos sinä lähdet ulkomaille, niin sinun pitää etukäteen miettiä, kuka backuppaa sinua: millä kriteereillä pääsee sairaalaan ja kuka ne asiat hoitaa. Sinä joudut miettimään asiaan kaikki mahdollisuudet mitä voi tapahtua. Tässähän nyt menee erilaisia filminauhoja silmien ohi ja sinun pitää pystyä varautumaan niihin. Vannon siis kaikissa asioissa vertaistuen nimeen. Koska vain sellainen ihminen, joka on kokenut saman kuin sinä, niin voi tietää miltä sinusta tuntuu. Kun äitinä kuuntelee toisten äitien ja isien tarinoita, niin sinä pystyt samaistumaan.

Toisaalta on ollut aivan sellaisia toivottomia tapauksia: yksi isä sanoi kerran, että ”ei siitä pojasta tule koskaan mitään”, että se on niin kuin ”menetetty tapaus”. Ja kuinka ollakaan, kului muutama vuosi, ja tänä päivänä sillä menee kohtuullisen hyvin! Niistähän sinä saat voimaa: toisten onnistumistarinoista. Siinä ikään kuin myötäelää. Meillä on kaiken julkisen järjestelmän ja kolmannen sektorin ulkopuolella sellainen ”soittorinki”. Että jos jotain tapahtuu, niin kuin saman tien kuuluu vain ”tsup!” kun ihmiset ryntäävät eri puolilta kaupunkia apuun jos tarvitaan. Mutta sitten tavallaan sitä niin kuin jollain menee hyvin, niin sitten myös niitä hyviä käytäntöjä jaetaan, että ”oletko ajatellut, että jos te toimisitte näin tai näin, niin se voisi toimia”. Vertaistuki, uskon vahvasti siihen!

Kohdatut.

 

 

Jakso 2: YKSINÄISYYS YMPÄRILLÄ

Tämä on podcast Kohdatut.

Olen nyt 39 vuotta ja olen tällä hetkellä alanvaihtaja ja lähihoitajaopiskelija. Olen kymmenisen vuotta sitten valmistunut ympäristöteknologian insinööriksi. Varsinkin nuorempana minulla oli aika paljon masennusta. Sen kanssa olen nykyään tullut toimeen hyvin ja tehnyt sen kanssa paljon töitä, että pääsen siitä yli, että se ei ole itsestään tapahtunut ainakaan. Masennusta minulla on ollut varmaan ala-asteelta asti. Ensimmäinen kerta, kun olen itse jollakin tavalla miettinyt ja tiedostanut, että minulla on masennusta, niin se oli varmaan joskus 12-vuotiaana.

Minua koulukiusattiin vajaa kymmenen vuotta ala-asteelta ihan lukioon asti. Varsinkin lukiovuosina minulla oli rankka masennus ja ennen kaikkea minä eristäydyin siinä vaiheessa. Minulla ei ollut omia ystäviä siinä vaiheessa eikä omia tuttuja, että minä sitten viihdyin omissa oloissani lukion. Yläasteella koulussa puhuttiin koulukiusaamisesta, mutta silloin ei luokanopettaja, rehtori eikä muutkaan siihen saanut puututtua.

Sitten jossain vaiheessa parikymppisenä, kun olin muuttanut kotoa asumaan omaan asuntoon toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, niin se masennus kävi sietämättömäksi ja mietin sitten, että mitäköhän minun päässäni on vikaa. Sitten ihan psykologiaa lueskelemalla, josta olin lukiossakin kiinnostunut, ja asioita internetistä ja kirjastosta opiskelemalla löysin sieltä tavallaan oman diagnoosini. Ymmärsin, että tämä eristäytyminen varsinkin, niin se ei ole ratkaisu mihinkään ongelmiin, vaan se oli varmaan minun pahimpia oireitani ja yksi sellainen asia, mikä piti sitä masennusta yllä.

Minulla kävi sitten sillä tavalla, että se ensimmäinen koulu mihin menin, niin siellä opinnot menivät huonosti, ja päätin, että vaihdan koulua alemmalle asteelle itseasiassa ja lähdin opiskelemaan ympäristöteknologiaa. Ensimmäinen asia mitä ajattelin, kun pääsin uuteen kouluun, oli se, että minä väkisin menin muiden jätkien juttuihin mukaan. Istuin niiden viereen tunneilla ja puhuin niiden kanssa hölmöjä. Hankkimalla hankin itselleni ensimmäiset ystävät about viiteen vuoteen, että siinä oli ollut pitkään eristäytymistä välissä. Sitten tein tosiaan oman pääni kanssa hommia ja edelleen etsin internetistä ja kirjastosta tietoa ihan psykologiasta, ei pelkästään self helppiä.

Se insinööritutkinto, joka on nelivuotiseksi tarkoitettu, niin siinä meni se maksimi, eli kuusi vuotta. Mutta se tuntui pirun hyvältä, kun oli ne paperit kädessä. Sitä ennen olin aina ollut vähän niin kuin tyhjän päällä, eikä tiennyt, että mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Siinä vaiheessa tuntui itsetunnossa, oli niin kuin joku, kun oli valmistunut. Sain heti koulun jälkeen oman alan töitä, niitä tein sitten pari vuotta. Mutta tosiaan, se masennus ja se 90-luvulla alkanut pankkikriisi ja se, että sen jälkeen tämä työelämä on ollut paljon raadollisempaa kuin 80 tai 70-luvulla, niin se on näkynyt siinä, että on cv:ssä ollut aukkoja.

Töiden saaminen on ollut vaikeampaa. Olen ollut palkkatukihommassa omalla alalla ja työkokeilussakin omalla alalla ympäristöpuolella, mutta noiden varsinaisten palkkatöiden saaminen on ollut vaikeampaa. Sitten kun jäin työttömäksi, vahingossa ja huomaamatta jälleen kerran tavallaan toiseen kertaan oman elämänkaaren aikana, aloin jäädä neljän seinän sisälle. Se oli nuorena sellaista, että mitä minulle tapahtui, niin nyt se tapahtui ihan huomaamatta.

Oli muutama kaveri, joita pystyi näkemään kerran viikossa tai joka toinen viikko, joidenka kanssa vietin paljon aikaa. Mutta vuosi vuodelta oli vähemmän tuttuja, joita pystyi näkemään. Sitten oli vaan ne samat naamat, joita näki kerta toisensa jälkeen. Yksinäisyys tavallaan hiipi sen työttömyyden mukana pahemmin ja pahemmin.

Sitten sen työttömyyden mukana, josko opiskelijanakaan, ikinä ollut hirveästi rahaa, niin sen työttömyyden mukana tuli nämä rahaongelmat. Tietyt kaverit ymmärsivät ihan hyvin, että rahaa ei riitä aina kaikkeen, ja tälläkin hetkellä esimerkiksi minun kaikki tietokoneet ovat kavereiden minulle roudaamia. Niitä minä en ole muutamaan vuoteen pystynyt ostamaan itse.

Sukulaissuhteisiin pennittömyys vaikutti tosi syövyttävästi. Koko ajan oli erilaisten sukulaisten taskulla ja välillä pyytämässä rahaa ja sain muuten vain rahaa. Sukulaissuhteet ovat kärsineet siitä aika pahasti. Monet suhteet ovat aika riitaisia, ja parikin perhesuhdetta on mennyt tässä tavallaan poikki tai väliaikaisesti poikki. Ollaan riidelty niin hyvin, että katson, että minun on helpompi tulla omillani toimeen, kun ei tarvitse kuunnella haukkuja tai, että minä kuuntelen sen kaiken roskan siitä, mitä minä en ole mukamas saanut aikaan elämässäni, tai en olekaan saanut aikaan elämässäni, pelkästään siitä hyvästä, että minä saan jonkun parinkympin viikkorahan. Varsinkaan, kun minä en ole kuusitoistavuotias vaan aikuinen ihminen.

Minulle kävi sitten sellainen juttu, että siinä kun olin useamman vuoden ollut taas neljän seinän sisällä, niin minä siinä vaiheessa vähän säikähdin sitä, että minulla ei siinä vaiheessa ollut vielä mitään kovin pahaa masennusoireita eikä ahdistusoireita. Mutta ne rupesivat tulemaan vuosi vuodelta ja päivä päivältä takaisin, ja se tuntui päässä, että nämä ovat tuttuja oireita, että minä tiedän mitä tämä on. Minä marssin saman tien paikalliseen mielenterveysyhdistykseen, jossa oli tällainen ihan oikea matalankynnyksen kohtaamispaikka, jossa oli halpaa kahvia ja halpaa pullaa. Kukaan ei kysynyt diagnoosia ja saman tien kysyttiin, että kukas sinä olet ja tule mukaan.

Siitä oikeasti alkoi sitten ahdistushäiriöt ja masennukset uudestaan purkautumaan, ja sieltä sai sitten nopeasti erinäköisiä tuttuja ja pikkuhiljaa ihan oikeita ystäviä. Sen jälkeen tajusin, että tämä työttömyyskään ei ole ihan ainoastaan minun omasta aktiivisuudestani johtuva, vaikka en ole mikään aktiivinen työnhakija ikinä ollutkaan. Minä nyt olen luonteeltani vähän tällainen syrjään vetäytyvä, vaikka minä koko ajan tappelenkin sitä vastaan.

Vapaaehtoishommista minä pidän hirveästi tällä hetkellä. Minä lähdin sitten pikkuhiljaa muihinkin vapaaehtoisjärjestöihin mukaan. Se on, että kun lähtee yhteen vapaaehtoisjärjestöön mukaan, niin sieltä tutustuu kasaan ihmisiä. Niiden myötä löytää uusia vapaaehtoisjärjestöjä ja huomaa, että jossain kolmannessa järjestössä tuleekin joku toinen naama vastaan, johon on aikaisemmin tutustunut jossain toisessa järjestössä.

Tällä hetkellä suurin osa minun ystävistäni ja tutuistani on nimenomaan näistä vapaaehtoisjärjestöistä tuttuja ihmisiä. Eikä niin, että ne olisivat minun opiskeluaikaisia ystäviäni, puhumattakaan, että ne olisivat lapsuudenaikaisia ystäviä, koska minullahan ei ole ainuttakaan lapsuudenaikaista ystävää. Minun vanhimmat ystävyyssuhteeni ovat joltain siltä ajalta, kun olen ollut 22 tai 24 vuotta. Sitä aikaisempia ystävyyssuhteita minulla ei ole jäljellä.

Vapaaehtoistyöt, mitä olen yleensä enemmän tehnyt, ovat olleet erilaisissa mielenterveysyhdistyksissä. Aika paljon se on ollut vertaistukea, mutta sitten on ollut muutama projekti, jossa on vanhoja rakennuksia pistetty uuteen uskoon vapaaehtoisten ja vertaisten toimesta. Siellä on ollut ihan oikeitakin töitä, lähinnä ehkä siivousta, kahvin tekemistä, huonekalujen siirtämistä ja pikkuremonttia. Yhdistelmä mukavia ihmisiä, joiden kanssa voi oikeasti keskustella rankoista asioista, ja se, että on jotain merkityksellistä työtä, niin se on sellainen, että se on pitänyt minut tällaiset viimeiset viisi vuotta hyvin pinnalla.

Nyt kun olen alanvaihtaja ja päättänyt, että opiskelen lähihoitajaksi, niin siinä on takana se, että niissä yhdistyksissä, pääasiassa mielenterveysyhdistyksissä, olen vähän saanut potkua takamukseen ja taputusta selkään, että minusta voisi ehkä olla lähihoitajaksi ja että voisin muutenkin sopia tänne mielenterveys- ja päihdepuolelle. Toinen asia tietenkin on, että nyt, kun olen näin pitkään ollut näissä vapaaehtoishommissa mukana, niin aion joka tapauksessa jatkaa niissä vapaaehtoishommissa. Minä oikeasti haluaisinkin saada jonkinlaista ammattitaitoa tänne mielenterveys- ja päihdepuolelle, että oikeasti olisi sitten parempi täällä. Pelkästään tällä tavalla kokemusasiantuntijapohjalla pystyy tekemään niin ja näin paljon asioita, mutta kun tällä saralla on paljon enemmänkin osattavaa, kun vain se kahvinkeittäminen, pullan leipominen ja puhuminen päivän aiheista.

Koen, että lähihoitajatutkinto on hyvä. Sitten kun minä pääsen työelämään, niin on kaiken maailman kursseja ja koulutusta, ja pystyn tästä jatkamaan ja kohottamaan ammattitaitoani. Olisi kivaa saada juuri näistä hommista, joita minä olen oppinut pitämään ja rakastamaan, joskus palkkaakin. Silloin niihin voisi keskittyä kunnolla. Voisi ottaa vastuuta ja ei tarvitsisi koko ajan miettiä, että onko rahaa bussilippuun tai lounaaseen. Vaan, että jos saisi joskus näistä hommista palkkaakin, niin oikeasti voisi keskittyä niihin kunnolla, eikä vaan tulla paikalle rotsi auki ja katsoa, että missä tarvitaan tänään apua.

Lähihoitajaopinnot ovat siis tästä haastattelusta alkaneet joskus kolme tai neljä kuukautta sitten. Ne ovat vasta aivan alussa, mutta niissä on se ero, että nyt oikeasti on jotain tekemistä ja oikeasti tällä hetkellä minä en ole enää mikään työttömän identiteetti, vaan mietin itseäni opiskelijana. Se on sellainen ala, että kun siitä valmistuu, niin sen jälkeen ei pitäisi olla työttömyyttä. Sillä alalla on niin paljon töitä, että työttömyysputken pitäisi päättyä siihen, kun valmistuu.

Opinnot ovat alkaneet ja meillä on ollut tosi hyvä luokka ja hyvä ilmapiiri siellä. Varsinaisia sellaisia ystäviä en ole vielä sieltä saanut, mutta siellä on muutama hyvä tyyppi, jonka kanssa minä keskustelen joka kahvitunti. Ylipäätään sen luokalla olevien kenen tahansa kanssa pystyy keskustelemaan, että siellä on ollut hyvä ilmapiiri.

Kohdatut.

 

 

Jakso 3: TAVALLINEN IHMINEN

Tämä on podcast Kohdatut.

Minä olen entinen nisti ja olen saanut olla 27 kuukautta yhtäsoittoisesti selvinpäin. Se on tavallaan aika ihmeellinen juttu, että miten minunkin tapaiseni kaveri on päässyt tällaiseen elämään ja saanut elämästä kiinni. Olen joka päivä joutunut käyttämään aineita. Minä en saanut käyttää niitä, vaan minun oli pakko käyttää niitä. Minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa.

Muistan todella hyvin sen tilanteeni – kaikista pahimman pohjatilanteen. En tiedä oliko pahin pohjatilanne, mutta sen aineen kanssa kuitenkin, kun minä käytin huumetta, ja minulla oli sellainen pakkomielle käyttää ainetta. Tarvitsen sitä joka ikiseen asiaan, että siinä oli huume joka ikiseen asiaan edessä, että minä tarvitsen rahaa, niin minun pitää hankkia huumetta. Jos minä tarvitsen hankkia huumetta, niin minä tarvitsen rahaa. Jos minä haluan nähdä kavereita, niin minun pitää olla huumeissa. Jos minä haluan huumetta, niin minun pitää nähdä kavereita. Se oli aina joka ikisen teon takana se huumeiden käyttö jollakin tavalla.

Minulla oli vielä koti silloin tallella. Siinä kodissa minulla ei ollut muita kalusteita kuin yksi tuoppi kaapissa ja murtovälineet minun pöydälläni ja siinä se olikin. Siinä minä vetelin vetoja, niin kuin istuin sellaisessa rautaisessa tuolissa ja jotenkin yhtäkkiä pyrähdin itkemään. Jotenkin se huumeiden käytön pakkotoiminto, kun minä en pystynyt lopettamaan sitä. Olen yrittänyt elämässäni lopettaa monta kertaa huumeiden käytön ja se meni pakkotoimintona.

Kun käytin huumeita, en pystynyt nauramaan moneen vuoteen. Olin viisi vuotta opiaattikoukussa ja koko sen aikana en kyennyt nauramaan kertaakaan. Ensimmäisen kerran, kun pystyin vieroittautumaan siitä, niin se jotenkin, kun se ensimmäinen nauru tuli sisältä, ja se alkoi pikkuhiljaa sellainen onni kumpuamaan sisältä, niin ne ovat niitä asioita mitä tykkään varjella elämässä. Olen saanut kokeilla kaikennäköisiä juttuja. Olen saanut olla kodittomana ja asua laitoksissa ja käydä kaiken maailman hoitopaikkoja. On ollut erilaisia tilanteita. Ehkä elämä on muodostunut sellaiseksi, että sitä kykenee elämään selvinpäin.

Se, mistä löysin oman puhtauteni, niin oli se, että minä löysin sen muiden ihmisten sohvilta. Entiset nistit, niin kuin minä, he auttoivat minua sillä tavalla, että ”hei Miko”, että ”tuu tänne näin, tuu tänne saat ruokaa, saat nukkumapaikan”. Ei auttanut muuta kuin mennä, että ”hei okei, mä tuun sinne”. Muut ihmiset ovat kokeneet niin vahvaa myötätuntoa minua kohtaan, että he ovat rakastaneet minut puhtaaksi, ja se on vertaistuen ihmeellinen juttu. En tiennyt, että on edes olemassa myötätunto tai, että miten ihmeessä kukaan voisi edes välittää minusta. Jotenkin koen, että minä olen jotenkin niin ulkopuolinen ihminen. Jos minä menen, ihan sama minne minä menen, kauppaan, kouluun tai jonnekin, minä ajattelen, että minä olen jollakin tavalla niin erilainen kuin kaikki muut, että minulla ei ole minkään näköistä vaihtoehtoa siinä ylipäätään olla siinä tilanteessa.

Nykyään minulla on ihan tavallinen ihmisen elämä, että se ei ole enää mikään narkomaanielämä, vaan ihan tavallisen ihmisen elämä. Minä käyn koulussa, seurustelen, näen ystäviä, käyn kaupassa, sidon kengännauhat samalla tavalla kuin kaikki muutkin, pelailen välillä tietokoneella, välillä katselen televisiota, hymyilen ja nauran, olen iloinen, käyn harrastamassa ja käyn lenkillä.

Kuitenkin pärjään niiden arkisten kysymyksien kanssa, että miten voin kantaa oman vastuuni tässä päivässä ja miten jaksan elää yhden päivän. Jos on päivässä paljon tekemistä, niin kuin, että miten pääsee kouluun ja sen jälkeen treeneihin, ja miten voi vielä antaa tyttöystävälle aikaa. Ne ovat ihan arkisia normaaleja ihmisten juttuja, mitä tässä saa elää tänä päivänä. Koen elämäni aika mielekkääksi. Se on totaalinen ihme, että entinen nisti saa elää ihan tavallisen ihmisen elämää.

Kun ajattelin, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin se, että joku laitos tai vankila, että ne olisivat ainoita sellaisia vaihtoehtoja missä minä voin elää. Mutta se, että on kasvanut sellaiset kyvyt, että pystyy itse itsestään ottamaan vastuuta. Olen aikaisemmin ollut koko elämäni muiden ihmisten vastuutaakkana laitoksesta lähtien, siihen tyyliin, että kunhan vain joku voisi hoitaa minun puolestani. Kyllä se tuo aika ylpeän olon itsellensä, että osaa: tehdä ruokaa, oikeasti kommunikoida ja jutella ihmisten kanssa, käydä kaupassa ja harrastaa.

Ei ole itsestään selvyys sekään, että lähtee johonkin harrastuksiin mukaan. Se ensimmäinen kipupiikki on siinä, kun aloittaa jonkun uuden harrastuksen. Kun sinne lähtee, niin saman tien alkaa miettimään sitä, että mitäköhän ne muut ihmiset ajattelevat minusta. Miten ne muut ihmiset siellä paikan päällä ajattelevat, että ne jollakin tavalla kuitenkin tuomitsevat minut siitä, mikä minä olen, että minä olen jotenkin liian huono tai, että minä en pärjää tässä asiassa samalla tavalla kuin muut. Siitäkin minulla on kokemus, että se on oman mielen syöttämää paskaa. Kun sinne paikan päälle päätyy, niin kohtaa sen oman jännityksen – eli on rohkea. Loppupeleissä sieltä se tulee se joku sellainen kokemus, mitä ei voi ennalta arvata omassa mielessä.

365 päivää. On minun ensimmäinen vuosi, kun minä olin puhtaana. Se on kaikista isoin juttu, että en ole ollut ikinä unelmoinut mistään muusta niin paljon kuin siitä, kun voisi olla tasan vuoden selvinpäin. Kaksi viikkoa ennen kuin oli se minun vuosipäiväni, niin roikuin minun naapurissani, joka oli myös selvinpäin, että ”hei nyt pysytää tää”. Olen aina kokenut olevani sellainen epäonnistuja, että ihan sama mitä aloitan, niin epäonnistun kaikessa. Olen hyvä aloittamaan juttuja, mutta kaikki menee kuitenkin vituiksi ennemmin tai myöhemmin. Lapsenakin me pelattiin jalkapalloa ja jotenkin minä en onnistunut saamaan maalia. Muistan sellaisen tilanteen, että se oli jotenkin niin ahdistavaa sillä tavalla, että saanko minä maalin vai enkö saa maalia. Sitten se potkaisi aina pois, ja jotenkin minua pelotti se epäonnistuminen niin paljon, että minä roikuin minun naapurissani mieluummin. Pelasimme sitten tietokoneella.

Se päivä, kun sain olla tasan vuoden selvin päin. Se oli vielä tällainen karkausvuosijuttu, että 366 päivää yhtäsoittoa selvinpäin. Olimme Marjaniemen rannassa ystävän kanssa ja heitimme siellä yläfemmaa ja kävimme uimassa. Ja tunne siitä, että onnistuu ensin sellaisissa pienissä asioissa ja ihan arkisissa jutuissa. Pääpalkinnot ovat juuri niitä sellaisia isompia onnistumisen kokemuksia, että onnistuin vuoden tämmöisen, että itse asetin itselleni tavoitteen ja pysyin siinä minun tavoitteessani ja päätöksessäni. Niistä tulee sellainen olo, että tämän jälkeen, kun saan olla vuoden selvin päin, niin minulle heräsi rohkeus siihen, että nythän minä voisin aloittaa lukionkin. Lukio kestää kaksi vuotta tai kolme vuotta, että minulla on mahdollisuus onnistua siinäkin. Ihan hyvin se on nyt mennyt. Olen yli vuoden rallatellut siellä eteenpäin. Enkä näe enää syytä, että minkä takia minä epäonnistuisin siinä. Se on kuitenkin ihan tavallinen ihmisten juttu. Nyt tässä on tavalliseksi ihmiseksi muuttunut, niin tässä myös onnistuu ihan tavallisten ihmisten asioissa.

Kohdatut.

 

 

Jakso 4: SIELUN SYÖPÄ

Tämä on podcast Kohdatut.

Parhaiten kuvaa oikeastaan syömishäiriötä sellaiselle ihmiselle, joka ei sitä ole itse kohdannut tai ehkä pitää, että kiinnittyä liikaa siihen syömishäiriöön, joka oikeastaan johtaa aika paljon harhaan. Paremmin sitä kuvaisi melkein sellainen ajatus sielun syövästä. Pahinta on ollut minulla bulimian aikana se, että ahmi. Ei tavallaan ollut muuta ulospääsyä tunteille, kun se ahmiminen ja paastoaminen ja taas ahmiminen, paastoaminen ja oksentaminen, välillä ahmiminen, paastoaminen, oksentaminen… ja sen kaiken yrittäminen saada hallintaan, ja aina ne pyhät päätökset, että tämä oli viimeinen kerta. Että, minä en halua, että tämä jatkuu, että tämä oli viimeinen kerta minun elämässäni, kun minä oksennan.

Sitten teki siitä sellaiset pyhät lupaukset itselleen. Samalta voi tuntua jostakusta, esimerkiksi mistä tahansa, kun yrittää jotain muutosta, ja sitten on jo päättänyt ja luvannut itselleen ja pettää sen lupauksen itselleen. Kun se ei ole tahdon asia, niin ehkä sen hyväksyminen. Uudelleen pettyminen ja anteeksi antaminen itselleen, minä koen, että ne ovat olleet ne pahimmat. Joskus ei pystynyt antamaan anteeksi sitä, mitä oli taas sortunut niin sanotusti. Tiesi, että se ei ole tervettä, ja sortunut taas siihen tekemään, niin tavallaan se epätoivo ja se, että se sai minut jo tällaisten ahmimisten jälkeen ja tilanteiden jälkeen sitten.

On alkanut hautumaan ne, että jos kerta tästä ei ole ulospääsyä, että tämä on sietämättömämpää kuin mitä kestän, että minä sitten mieluummin kuolen. Sitten alkoi tulla siihen niitä vaihtoehdoksi, että mieluummin kuolee, kun aina uudelleen joutuu sellaiseen hallitsemattomaan tilanteeseen itsensä kanssa ja ahmimis-oksentamis-kierteeseen. Kaksi kertaa elämässä ollut minulla sellainen hetki, että minä olen sitten oikeasti yrittänyt itsemurhaa tuollaisten tilanteiden uuvuttamana.

Ulospääsy syömishäiriöstä minulla on ollut, ja luulen, että suurimmalla osalla se ei tapahdu ihan yksinään jossakin, vaan siihen tarvitaan toisiin ihmisiin luottamista. Edes yhteen ihmiseen edes vähän luottamista. Minä jotenkin koen, että minulla on ollut se viimeinen ja ratkaisevin, josta lähti varsinainen toipuminen liikkeelle, sellainen, että minä olen selannut lehteä ja löytänyt sieltä ryhmän, jossa on otsikoitu jotenkin näin: “tällainen vertaisryhmä”. Tai ei ollut otsikoitu vertaisryhmä, vaan, että “onko syöminen sinulle haastavaa”. En muista millä sanoilla, mutta se oli niin kuin Syömishäiriöliiton vertaistukiryhmä. Ajattelin, että se puhutteli minua se kuvaus siitä ja se oli jossain Helsingin Sanomien Menot-palstalla.

Minä menin sinne ja muistan kun esiteltiin itsemme, niin minä en halunnut sanoa edes minun etunimeäni. Jotenkin oli sellainen olo, että jos olisi voinut, niin olisin laittanut vielä pussin päähän tai, että jotenkin minua ei voi mitenkään tunnistaa. Olen ajatellut, että miksi minä en edes etunimeä? Muut sanoivat siellä etunimensä. Se on ollut niin suuri häpeä siitä, että minä en osaa niin yksinkertaista asiaa kuin syöminen. Miten muka en sitä osaa, kun oli kuitenkin osannut opiskella korkeakoulussa ja valmistunutkin. Oli osannut ja osasi monia asioita kuitenkin. Se hävetti vaan ihan hirveästi. Se kuvaa sitä, että minä olen kuitenkin ihan rohkea monessa asiassa ja rohkea ihminen ja en häpeile minun mielestäni mitenkään, mutta siihen liittyy syömishäiriö. Jotenkin se tuntuu, että se on hyvin, että siihen just, koska se on mielen sairaus yhtä lailla, kun kehon epätasapainoinen tila. Sitä häpeää on tärkeä poistaa. Siksi minä nykyään kokemusasiantuntijana haluan puhua aiheesta.

Tärkeää oli myös se, että ne ohjaajat, jotka siellä olivat, olivat eläviä esimerkkejä siitä, että voi toipua. Silloin ei uskonut, että itse ikinä. Se oli pitkään sairastanu. Ei uskonut, että omalla kohdalla tulisi, että olisi mahdollista toipua. Halusi vain jotakin helpotusta, mutta ei uskonut oikeasti, että voisi parantua tai toipua. Se, että näkee, että joku on parantunut tai toipunut, niin he edustavat minulle minun mielikuvissani sellaista, kun ajattelen niitä ihmisiä, niin minulla tulee mieleen toivo. Vaikka nyt minä voin ehkä olla jollekin sellainen toivo.

Yksi hoitohenkilöistäni minun matkani varrella, ihan upea terapeutti, sanoi heti ensimmäisellä kerralla, kun minä tulin tapaamaan, kun kysyin, että haluatko sinä minun kaikki lääkärinlausunnot ja muut, jotta tietäisit kuka minä olen ja mikä minun taustani on, niin hän sanoi, että ei häntä kiinnosta. Häntä kiinnostaa, että kuka ihminen siinä on nyt ja miksi sinä tulit ja kuka sinä olet.

Helposti alkaa määrittämään, jos on joku iso ongelma elämässä tai sairaus. Alkaa määrittämään itseään, että vaarana on sekin, että jää siihen rooliin, jonka jotenkin joskus saa. Oli se sitten ihan mikä tahansa rooli, niin meillä on tapana lokeroida paitsi toisiamme, myös itseämme, että sinut nähdään niin kuin kaikki se muu sinussa.

On vieläkin paljon sellaista varovaisuutta, joka on varmasti hienotunteisuutta. Mutta myös jos on niin kuin nähdään, että jossakin on ongelma tai hätä, niin odotellaan hirveän kauan ja katsotaan, että jos se ei menisi pahempaan. Katsotaan nyt vielä, että ehkä se ei mene pahempaan ja toivotaan parasta. Se kynnys siihen, että puututaan jonkun toisen ongelmiin tai vaikkapa nähdään, että jollakin on hätä, niin se on jotenkin turhan korkealla. Kyllähän aina on se mahdollisuus, että joku kokee tungettelevana, mutta pitäisi uskaltaa ottaa se riski, että tulee torjutuksi ja sanotaan, että ei minulla mitään ongelmaa ole ja hätää, ja että pidä vain huoli omista asioistasi. Otettaisiin se riski, koska uskallettaisiin ottaa niitä riskejä tulla torjutuksi. Joutuu ehkä muutamankin kerran puuttumaan johonkin asiaan, koska niin moni ongelma ja asia ratkeisi niin paljon helpommin, kun niihin havahduttaisiin ja uskallettaisiin puuttua heti, kun niitä aletaan epäillä.

Varsinkin, jos puhutaan syömishäiriöstä, niin siinä mitä pidempään se on sellaista epämääräistä se syömiseen tai, että antaa sen lipsua jotenkin epäterveeseen tai epänormaaliin. Kaikki tietävät, miten vaikeata on tehdä jotakin. Nykyään puhutaan niin paljon kaikista elämäntapamuutoksista, että kuinka hitaita ja sinnikkyyttä ja kestävyyttä vaativia niitä omia tapoja on muuttaa. Yhtä lailla syömishäiriö on sellainen hyvin tuhoisa tapa tai sairaus, mutta sama sisältää tuhoisia käyttäytymistapoja. Mitä kauemmin ne saa olla, niin sitä kauemmin se myös poisoppiminen on aina vielä hitaampaa kuin sen jonkun asian oppiminen. Sen takia se olisi hirveän tärkeätä, että kun tilanne ei ole vielä mennyt mitenkään älyttömän pahaksi, niin voisi jo silloin tarjota tukea ja sanoa, että minä ehkä ja, että juuri se, että miten sitä niistä asioista kysyy.

Olen sitä mieltä, että niistä voi kysyä aika suoraankin, kunhan ei syyttele. Olennaisinta on se, että ei tarvitse varoa miten kysyy. Tärkeintä on se, että siitä välittyy se, että minä välitän sinusta ja haluaisin, että sinä voisit paremmin, koska sinulla on potentiaalia voida paremmin ja ansaitset voida paremmin. Vaikka perhe on tosi tärkeä tukija, niin minä rohkaisisin kaikkia perheitä, jotka kohtaavat syömishäiriön, hakemaan heti ulkopuolista apua. Kun sinä olet siinä tai niin lähellä, niin sinä et vaan voi ottaa siihen syömishäiriöön tarpeeksi etäisyyttä, koska se ihminen on sinulle niin läheinen. Helposti kaikki lähtevät sellaiseen johonkin vinoutuneeseen maailmaan. Minusta se on älyttömän tärkeätä, että perhe voi olla siinä se, joka rohkaisee sitä sairastunutta hakemaan ja saamaan apua ja on tukena niin kauan, että se hoito lähtee jotenkin rullaamaan ja saadaan hyvää hoitoa.

Toki on tosi tärkeä se tukijan rooli, mutta ei yritä sillä tavalla, mitä varmasti moni suomalainen perhe ajattelee, että meidän perheen asiat hoidetaan keskenään. Ei ole tarkoitus, että perheet hoitavat kaikki omat perheen asiansa keskenään. Varsinkin syömishäiriössä ja varsinkin hyvin monissa sairauksissa ja haastavissa tilanteissa ei ole oikeasti mitään tarvetta tehdä sankaritekoja siinä, että hoitaisi sen keskenään. On ammattilaisia, joilla on sitten se hyvä puoli, että he ovat niin kuin etäämmältä – pystyvät sitten antamaan sellaista erityyppistä apua.

Kohdatut.

 

 

Jakso 5: ITSENSÄ KIUSAAJA

Tämä on podcast Kohdatut.

Olin kuuntelemassa kokemusasiantuntijoiden puheita, ja siellä oli yksi kokemuspuheenvuoro, joka kosketti minua aika henkilökohtaisesti. Etenkin, koska tunnen tämän ihmisen, mutta siinä oli myös muita syitä. Hän puhui omasta vakavasta koulukiusaamisesta siitä, kuinka häntä oli kiusattu. Se oli hyvin koskettava tarina monin tavoin. Siinä risteili minun sisällä aika monia tunteita. Minä oivalsin siinä samassa ja myös sen tilaisuuden jälkeen, kun pohdin sitä, että miten vakavasti olin itse kiusannut itseäni oikeastaan koko elämäni. Minua ei ole kiusattu ulkopuolelta. Olen miettinyt sitä tosi paljon. Minä en muista, että minua olisi koskaan kiusattu. Tietysti jotain pientä on saattanut olla, mutta ei mitään tällaista varsinaista kiusaamista koskaan. Se minun oma ääneni, se minun oma puheeni on ollut hyvin julmaa, on ollut hyvin brutaalia. Olen itse aiheuttanut itselleni tosi pahoja vammoja. Ne eivät ole tulleet ulkopuolelta, vaan ne ovat minun sisältä tulleet.

Se tilanne oli tosiaan, että se oli hyvin koskettava se hänen puheensa. Samalla minulla heräsi sisällä suuria tunteita. Minulla oli elämänvaihe siinä vaiheessa, että olin sairastunut vakavaan masennukseen ja aloittanut terapian, ja minulla oli haavat ihan tosi avonaisia. Se oli raskas jakso elämässäni. Olin pohtinut häpeää, olimme puhuneet häpeästä monen ystävän kanssa. Jotenkin tuntui, että tässä kolahti niin monta palasta yhteen samalla, kun kuuntelin tätä puhetta. Tajusin, että olen itse kiusannut itseäni ja sen, että miten syvästi häpesin itseäni, sitä mitä olen. Kenenkään ei pitäisi hävetä itseään. Me voimme hävetä tekojamme, mutta ei sitä, mitä me olemme ja keitä me olemme.

Olen isokokoinen. Olen aina ollut iso lapsi, tai olin iso lapsi, ja olen ollut iso aikuinen. Välillä vähän pienempi, välillä vähän isompi, mutta aina kuitenkin ylipainoinen. Tämä on ollut minulle aina arvotettu huonoksi asiaksi. En tiedä, mistä se suoranaisesti tulee, monesta asiasta varmaan. Olen hyvin pienenä ymmärtänyt, tai olen itse saanut sen merkityksen, että lihava on yhtä kuin huono, että sitä pitää hävetä. Olen aina hävennyt sitä miltä näytän. Ja se teki sen, että halusin hyvin pitkään piiloutua johonkin. Halusin sulautua seinään. En halunnut olla näkyvissä. En halunnut olla olemassa. Yritin olla mukana, mutta en ollut mukana. Yritin olla mahdollisimman huomaamaton, mikä tietysti on melko mahdotonta, kun on aika isokokoinen. Se on myös aika tavallista myöskin, että ikävä kyllä, mutta minulle se oli jotenkin… Se meni hirveän ankaraksi, koska olen näin lihava, niin minulla ei ole oikeutta rakkauteen. Minulla ei ole oikeutta perhe-elämään, ei oikeutta olla onnellinen. Olen kaiken syypää, koska olen päästänyt itseni näin lihavaksi. Se ei ole ihan noin yksinkertaista. Syitähän siihen on myös monia, ja se on yksi asia mitä olen työstänyt paljon, mutta olen aina hävennyt sitä.

Olen myös vaatinut itseltäni todella paljon. Eli jos en ole tehnyt tavallaan täydellistä suoritusta, niin olen epäonnistunut. Sisäinen ääni ei ole pelkästään kohdistunut siihen minun ulkonäkööni, vaan myös siihen minun suorituksiini. Jos en ole niin sanotusti täydellinen, mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan, mutta minun omissa silmissäni, jos en ole täydellinen, niin se ei sitten kelpaa. Eli olen huono. Jotenkin huonompi kuin muut.

Kun puhutaan hyvästä ja huonosta häpeästä, tai häpeähän on tunne ja tunteet ovat ihan sallittuja, kaikki tunteet. Ei ole olemassa hyviä tunteita eikä huonoja tunteita. Ne ovat meidän oppaitamme, jotka opastavat meidän toimintaamme. Tietyt tunteet, esimerkiksi häpeä on tarkoitus, että se estää meitä tekemästä asioita, joita meidän ei tarvitse hävetä. Mutta meidän ei tulisi hävetä sitä, mitä me ollaan, koska sen mikä minä olen, niin se olen minä. Eikä minun tarvitse koskaan hävetä sitä mitä olen. Voin hävetä tekojani, mutta ei sitä olemistani. Lähtisin vetämään rajan siihen, että milloin puhutaan häpeästä ja milloin haitallisesta häpeästä. Haitallinen häpeä on sitä, kun se tunne tulee – lähdet vellomaan siinä. Kun se tunne kasvaa liian suureksi, kun et osaa päästää siitä irti. Tilanteessani esimerkiksi se, että saatoin etenkin nuorempana hyvin paljon hävetä jotain tekoa. Saatoin pitkään kokea, että voi kun siinä tilanteessa tein noin ja noin. Se jäi sitten pitkäksi aikaa vellomaan siihen.

Oikeastaan teen sitä edelleen. Saatan kokea, että en ole vastannut jollekin ihmiselle johonkin viestiin, niin saatan miettiä sitä. Pahin esimerkki, mikä tulee mieleen, niin mietin sitä varmaan monta vuotta, että minulla oli jäänyt yksi juttu tekemättä, yksi työasia tekemättä. Näin sen ihmisen pari-kolme vuotta sen jälkeen ja kerroin, että tiedätkö sinä, minua on hävettänyt tämä koko tämän ajan. Hän nauroi minulle, että mistä sinä edes puhut. Eli ihan tällainen naurettava asia. Minulla tosiaan jäi päälle se, että pitää jotenkin olla täydellinen, jos ei, niin sitten jää vellomaan siihen tunteeseen ikään kuin. Se on haitallista häpeää. Sitten kun puhumme vakavimmista asioista, niin kuin siitä, mitä me olemme. Jään vellomaan siihen tunteeseen, että olen lihava. Eli minun pitää hävetä itseäni, niin sehän on erittäin haitallista, koska koko ajan kiusaan itseäni ja koko ajan itselleni teen sitä, että minä en kelpaa tällaisena kuin olen. Ei kenenkään tarvitse ajatella niin, että minä en kelpaa.

Minun ystäväni puhui kanssani joskus kauan sitten. Muistan kun olin sairaslomalla uupumuksen takia, masennuksen takia, ja puhuttiin pienistä askeleista. Hän lanseerasi termin “baby steps”, mikä nyt ei ole mikään erityinen termi, mutta babystepsit lähti elämään päässäni. Jäin työuupumuksen ja masennuksen vuoksi pois minun entisestä työpaikastani. Muutin maalle. Muutin elämää täysin ja totaalisesti ja pikkuhiljaa aloin tekemään paluuta työelämään. Siinä vaiheessa en kokenut, että olen täysin työkykyinen ja siksi halusin yrittäjäksi. Halusin käyttää omaa kokemustani auttaakseni muita ihmisiä. Yksi askel siinä oli se, että perustin oman yrityksen. Sen nimi on Baby steps consulting, eli pienet askeleet. Se on muistuttamassa minua aivan kaikessa mitä teen, että kaikki lähtee pienistä askelista kaikki muutokset. Mitä ikinä muutoksia teemme, niin me lähdemme usein tosi helpolla hakemaan liian suurta kerralla. Emme malta ottaa pikkuhiljaa ja sitten me turhaudumme, kun muutokset eivät tuota tulosta. Sitten me palaamme siihen vanhaan.

Tämä babysteps on ollut minulle sellainen muistuttaja siitä, että mitä minä haluan muuttaa näkemystäni minun omasta itsestäni ja minun pitää tehdä se pikkuhiljaa pienin askelin. Mikään ei tapahdu sillä tavalla, että tänään päätän, että nyt minä muutun ja sitten huomenna olen muuttunut. Mutta, jos päätän, että tänään muutun ja sitten alan tekemään pieniä muutoksia, niin sitten huomaan ehkä vuoden päästä, että olen tehnyt itseasiassa muuttunut aika paljon.

Minulla on tässä tilanteessa siitä havahduksesta 14 vuotta. Ne muutokset ovat olleet aika huikeita. Elämäni on ihan täysin erilaista. Uskallan enemmän. Uskallan olla oma itseni. Tunnen itseni. Silloin olin niin sulkeutunut, että en tiennyt kuka olen, en tiennyt mistä pidän, en tiennyt mitä haluan. Olin vain sellainen suuri sulkeutunut ihminen, joka näki itsensä vain huonona. No tuo on vähän liioiteltua. Kyllä minussa oli hyviä asioita ja on hyviä asioita ja olen sen tiennyt, mutta se pohjimmainen siellä pohjalla oli kuitenkin syvä itseinho ja häpeä. Minä en kelpaa. Tuota olen toistanut itselleni niin monta kertaa niin monella tavalla, mutta enää en usko siihen.

Kohdatut.

 

 

Jakso 6: YLTÄKYLLÄINEN ELÄMÄ

Tämä on podcast Kohdatut.

Minun mielestäni elämä on ihan yltäkylläistä ja jouhevaa. Ei ole mitään sellaista, että voisin valittaa jostakin. Ei ole. Minun elämääni kuuluu 12- ja 4-vuotiaat lapset ja hirveä kasa muita sukulaisia. Elämä menee nopeasti. Välillä tuntuu, että ”aha, nyt tuli taas viikonloppu”. Ei siihen kerkeä, se on vain tehtävä se mitä pitää tehdä ja sitten huomaakin ”aha, viikko toinen meni jo”. Lasten kanssa on sellaista, varsinkin kun on yksin, niin sitä ei niin kun, ei sinulla ole sellaista aikaa jäädä siihen miettimään, että mitä nyt pitäisi tehdä. Pitää tietysti tehdä se, mikä pitää tehdä, eli: kotityöt, siivoaminen, pyykinpesu, kaupassakäynti ja hirveän seurallisena oleminen lapsille. On joutunut opettelemaan myös sellaisen läsnäolotaidon, mitä ei ole ennen lapsia edes tajunnut, ja kuuntelemisen taidon – sitäkään ei ole osannut. Samalla lailla, kun siinä kasvattaa lapsia, niin siinä vähän kasvaa itsekin.

Kävin, tai tein, töitä 8 vuotta erilaisissa myös dementiaosastolla siivosin rappuja. Tein kaikenlaista, koska töitä piti tehdä, mutta sitten ajattelin, että kun nämä hanttihommat saa riittää ja tiettävästi pystyn muuhunkin, niin kävin aikuislukion. Kirjoitin ylioppilaaksi ja aloitin yliopistoluennot, mutta kun tulin taas uudestaan raskaaksi, niin päätin, että jään avoimeen yliopistoon, että en mene kirjoille. Sillä tiellä olen vieläkin.

Opiskelija kun on, niin joutuu käymään leipäjonoissa. Se on oikeasti hyvä juttu, koska se kehittää myös mielikuvitusta. Joutuu kehittämään uusia ruokalajeja niistä tarvikkeista mitä sieltä saa. Jos sieltä saa vaikka lihapullia ja korppujauhoja ja jotain, niin kyllä sinä joudut niistä kaikista kehittämään ihan uusia ruokalajeja. En koe sitä mitenkään häpeälliseksi tai, että jotenkin salaisin sitä tai en voisi kenellekään kertoa tai mitään. Olen sen tarpeessa, niin minä käyn siellä. On sitten sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät kehtaa sitä kenellekään kertoa. Tulevat sinne huppu päässä, naamarit silmillä ja kommandopipot silmillä, ettei vaan kukaan tunnista. Mutta minulla ei ole sellaista ongelmaa. Minä joudun käymään siellä. Minun varani ovat rajalliset kahden lapsen kanssa, niin siitä on ollut todella iso apu minulle.

Minun tyttöni on juuri siinä iässä, että nuorethan eivät halua samaistua köyhäksi tai köyhyyteen. Tästäkin päästäisi varmasti jollain tavalla, jos lisättäisiin jonkunlaista sellaista arvokasvatusta opetussuunnitelmiin, että köyhyys ei ole mikään häpeä tai synti. Sen takia otin sen puheeksi, että en yhdy siihen, että se on jotenkin, että olen jotenkin huono-osaisempi, jos käyn leipäjonossa. Minulla on kuitenkin ihan samat mahdollisuudet kuin muillakin ihmisillä kouluttautua ja muuta. Elämäntilanteita ei voi ennustaa. Joskus rahan tarve on suurempi kuin… Silloin joutuu käymään.

Minä käyn leipäjonossa noin 1-2 kertaa viikossa. Olen varmaankin niistä nuorimmasta päästä ketä siellä käy. Minullahan on tällainen ohituskortti, eli minun ei tarvitse jonottaa, koska minulla on osteoporoosi, urseloskoliittis ja kilpirauhasen vajaatoiminta – minulla on hirveä sairauslista. Niinpä olen saanut tällaisen ohituskortin. Joka kerta, kun menen sitten sinne pienen jonon perälle, en sinne suuren jonon perälle, niin aina joku vanhus käy sanomassa sinne ohjaajalle, että nyt taas tuli joku nuori tuonne. Joka kerta ne joutuvat sanomaan, että “kyllä me tiedetään, että hänellä on ohituskortti”. Se on aika hassua, että kuitenkin sitä ruokaa siellä riittää kaikille, mutta en yleistä. Kaikkihan siellä on persoonia, yksilöitä. Jokaisella on oma tarina.

Juttelin TE-toimiston tädin kanssa. Hän kertoi minulle tästä aktiivimallista, että jos en itse hae aktiivisesti töitä, niin minun työttömyyskorvauksestani alennetaan 20 prosenttia, jos he havaitsevat, että olen ollut tehoton hakija. Ajattelin sitten itsekseni, että mieluummin menen sellaiseen paikkaan, jossa itse haluaisin olla, eli johonkin kirkkoon. Soitin sitten erääseen seurakuntaan ja kysyin, että olisiko mahdollista saada oppisopimuspaikka. He vastasivat, että kyllä se on aivan mahdollista, että pitäisi tulla heidän kanssa keskustelemaan. Odotan edelleen tämän kyseisen seurakunnan kirkkoherran sihteerin puhelua, että milloin se aika olisi. Siinä sitten olisi vuoden pesti, että siinä olisi ammatti ja palkkaa – se kävisi minulle ihan hyvin.

Oppisopimushomma jos onnistuu, niin minusta valmistuisi suntio, eli suntiohan tekee niin sanottuja talonmiehen töitä kirkossa ja on niin sanottu kokous- sekä kirkkovastaava. Vastaa pihasta ja puutarhasta niin sanotusti sekä rakennuksesta, täyttää öylätti- ja viinivarastot. Näkisin itseni joku päivä valmistuvan teologiksi. En näe siinä mitään estettä. Pelkkiä hidasteita, jotka täytyy käsitellä. Esimerkiksi poikani on ylivilkas ja hän vaatii hirveästi aikaa. Hänelle on tulossa tällaiset neurologiset tutkimukset, joiden myötä katsotaan, että mitä on tehtävissä, että onko hänellä edes tällaista ylivilkkautta vai onko hän sellainen persoona vain. Jotenkin äidinvaistoni sanoo, että se on hänen persoonallisuuttansa. Hän on hyvin persoonallinen pieni poika. Hän ei esimerkiksi nuku koskaan peitto päällä, ei ikinä, mutta sitten yöllä pitää aina käydä laittamassa peitto, ettei palennu. Mutta joo, se on sellainen työ, jota voisin nähdä itseni tekemässä. Siis teologinhan toimenkuva on hyvin laaja, ja voi tehdä melkeinpä mitä vaan humanistisissa rajoissa.

Kohdatut.

 

 

Jakso 7: PALUU SEKSUAALISUUTEEN

Tämä on podcast Kohdatut.

Masennussairaus, jonka olen läpikäynyt, on tietenkin masennusdiagnoosi, mutta jotenkin elämälle aika vieras. Miettinyt jälkeenpäin toivuttuani, että mikähän se minun sairauteni oli? Oliko se se diagnoosi, se mikä määriteltiin ja lukee kirjoissa ja lääkäreiden papereissa ja tätä nykyään sitten Kanta.fi:ssä ja niin poispäin. Päätynyt sitten, kun on perästä päin katsellut sitä koko touhua, että kyseessä oli erittäin monimuotoinen asia. Jotenkin lehdissä lukee, että “hän sairasti masennusta” ja niin poispäin. Rupesin sitten kokemusasiantuntijatyön kautta avaamaan itselleni, jotain tiettyä luentoa varten kertoakseni, mikä oli minun kokemukseni ja näkemys tästä masennussairaudestani.

Avautuikin ihan toisenlainen ikään kuin kuva, peräti universumi ja mahdollisuuksien universumi, sitä kautta. Havaitsin, että itse asiassa tämä minun pimeyteni, masennuksen tuoma pimeys ja kaikki siihen liittyvä, kosketti oikeastaan joka ikistä minun elämäni osa-aluetta ja vastaavasti kenen tahansa muunkin. Jokainen toki omalla tavallaan. Mikään sairaus ei ole sama, vaan jokaisella on oma, oma maailmansa. Se näkyy terveydessä, työn menettämisessä, elämänhallinnassa, alkoholin käytössä, harrastusten mielihyvän poistumisessa/katoamisessa. Se näkyy vaikkapa taloudessa – erehdyin myös rahapeleihin. Ja perhetilanteet ja sosiaalinen ympäristö ja sitä kautta totaalinen yksinäisyys… Myös sitten esimerkiksi niinkin tärkeässä asiassa kuin seksuaalisuus ja kokonaisuudessaan todellisuuden suuri muutos. Siihen pikkuhiljaa asettautuu. Masennuksen pirullinen ulottuvuus on se, että sinä pikkuhiljaa liukenet, katoat. Kaikki ne asiat, jotka ovat sinun elämääsi mieltä, sielua ja jotain hyvää tuoneet, muun muassa juuri tämä seksuaalisuus, niin katoaa, hiipuu pois. Lopputulemana on aika pimeä yksinäinen eksistentiaalinen tyhjiö.

Mielenkiintoista, kun mietin kolmea-neljää vuotta, kun olin siinä, miten nyt sanoisin, kaukana poissa, niin se tarkoitti myös sitä, että tämä seksuaalisuus niin kuin laajasti, mutta myös ihan konkreettisesti käsitettynä, niin sitä ei myöskään ollut. Kun mietin aikaa ennen ja vaikka nyt, kun olen toipunut, niin taas, kun todellisuudet ovat muuttuneet, niin tajuaa ja ymmärtää, että minkälainen ikään kuin elämän energia kyseessä on. Nyt puhun siitä laajasta näkökulmasta, että se kulkee tässä meidän kaikkien välissä, ympärillä, sisällä kietoutuneena tuottamalla niin kuin voimaa ja näköaloja ja ennen kaikkea juuri sitä energiaa. Energiasta on kysymys. Masennussairaus on yksi pahimpia energiasyöppöjä kaikilla tasoilla toimintakykyyn ja niin poispäin. Siinä mielessä tämä seksuaalisuus katosi.

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, totta kai. Huomasin itse sen, että minä jossain kohtaa havahduin siihen, että ei hemmetti, että minulla ei ollut olemassa mitään muuta kuin pää, jossa tämä sairauteni ikään kuin jylläsi. Fyysistä olemusta ikään kuin ruumiillisessa mielessä, saati mielikuvan tai seksuaalisenkaan näkökulman kautta, niin sitä ei oikeastaan ollut. Pahinta on siis se, että siinä tilanteessa ainakaan minä en oikeastaan osannut edes kaivata ikään kuin sitä seksuaalisuuden tiettyä energiaa ja läsnäoloa, joka kertoo siitä, että se todellisuus on ihan toinen. Samaan aikaan jossain jokin kertoo ja puhuu, ja kun katselet ympärille, niin totta kai huomaat asioita. On jokin, että jotain on poissa. Jokin minusta puuttuu ja on syönyt jotain. Yksi, jota on syöty tai joka on poissa, on nimenomaan tämä seksuaalisuuden tietty voima. Sitten tietenkin ajatus siitä, että seksuaalisuus on myös kanssakäymistä, läheisyyttä, kosketuksia, ihan seksiä ja minä jotenkin…

Sehän siinä katoaa, myös ne ihmiset, koska se niin kuin yksinäisyyden maisema on niin vahva. Pikkuhiljaa siinä sitä alkaa rakentua se omakuva: a) ei kukaan minua halua, b) minä en halua, koska ei ole sitä niin kuin, miten sen nyt sanoisi, energiaa, joka haluaisi. Pikkuhiljaa muutut ihmiseksi, joka syö, nukkuu ja voi suunnattoman pahoin, ja ne ovat ne peruselementit siinä. Jälkeenpäin tajuaa sitten, kun on toipunut ja taas herää ikään kuin henkisen kevään myötä, niin alat ymmärtämään, että tällaisia asioita on ollut poissa. Kun katsot ensimmäisen kerran, että tuossahan on miellyttävän näköinen ihminen – herättää jotain. Ikään kuin paluu tulevaisuuteen, paluu johonkin, ja se matka taas on ihan oma matkansa.

Jossain kohtaa, ehkä siellä toipumisen alkupäässä, huomasin näitä pieniä liikahduksia – viisari saattoi jopa vähän värähtää. Jokin heräsi, alkoi herätä. Se oli jännä. Se oli sellaista hentoa pientä kuin tuulenvire, joka jostain ilmestyi, jostain sisältä ja näkyi siinä. Mukaan tuli myös katse, että alkoi katsoa ulospäin. Ehkä siellä täällä sitten näki jotain viehättävää, kaunista, jopa ehkä seksuaalisesti vetoavaa, mutta se oli hyvin varovaista ja näin poispäin.

Muistan tällaisen tilaisuuden, että menin yhden kaverin kanssa Tavastia-klubille katsomaan erästä konserttia. Sitten minun ohi kävelee todella kaunis nainen ja asettaa käden, jostain syystä ohi käveltyään, kävellessään minun tähän rintakehän… vatsan päälle ja katsoo merkitsevästi minua silmiin. Minä menin ihan pähkinöiksi, siis niin kuin 14-vuotias teini –tyyppisesti. Ennen kaikkea se oli niin hämmästyttävä kokemus se, että jokin otti kontaktia. En osannut yhtään plaseerata sitä hetkeä, että miten tämä asemoituu minun päässäni, mielessä. Sen hetkisessä elämässä, kun olin kuitenkin vasta matkalla jonnekin, se oli sähköisku kuin tuhannella voltilla henkisessä mielessä ja nostatti jonkun energian, jonkun seksuaalisen energian.

Jollain tavalla alkoi eräänlainen dominoefekti. Sellaista pientä liikettä tapahtui elämän monissa osa-alueissa ja ehkä tuli ensimmäinen vaivihkainen ajatus, että hei, voisinko minä ikään kuin voidakin palata takaisin? Voisinko ehkä jossain kohtaa tavata jonkun ihmisen? Ehkä voisin jossain kohtaa luoda suhteen jonkun kanssa, mutta hyvin sellaisena kevyenä, varovaisena, maistelevana, niin kuin tunteena, ajatuksena ja niin poispäin.

Noh, minä toivuin siinä ja sitten tuli muitakin tällaisia niin kuin lähestymisiä. Kohtapuoliin olinkin sitten jo ihan parisuhteessa. Se olikin sitten aika mielenkiintoinen asia, koska sitten tuli ihan tämä konkreettinen ikään kuin seksuaalisuus ja seksi, että miten tämä homma toimii. Ihan oikeasti minulla oli ollut kuitenkin siinä 4–5 vuotta käytännössä seksitöntä, ja monessa mielessä, niin kuin tässä mielessä, tyhjää elämää. Jouduin opettelemaan kaiken uusiksi ja asettautumaan siihen tilaan, kosketukseen, toisen läheisyyteen, siihen hyvään oloon ja yhteisen tilan rakentamiseen, ja se vaati aikaa.

Toinen oli se, että minulla siinä kohtaa esimerkiksi lääkitykset olivat loppumassa. Kun olin aika monta vuotta niitä syönyt, jotka esimerkiksi vaikuttavat suoraan erektioon ja sen kestävyyteen, niin minulla oli aikamoisia vaikeuksia aluksi tämän erektion ylläpitämiseen. Toki keinoja on muita, mutta se oli tietenkin hankala asia. Onneksi oli siinä kohtaa ymmärtäväinen ihminen tässä näin, ja hän salli ikään kuin minun harjoitella ja palata takaisin ikään kuin seksuaaliseksi olennoksi, joka haluaa ja pystyy jakamaan toisen ihmisen kanssa ja olla yhdessä.

Kohdatut.

 

 

Jakso 8: TEKIN SELVIÄTTE

Tämä on podcast Kohdatut.

Joo hei, eli olen tällainen 48 vuotta huomenna täyttävä mieshenkilö, ja tällä hetkellä olen ollut työkyvyttömyyden takia eläkkeellä noin kuusi kuukautta vuodesta 2011. Taitaa tämä olla sitten seitsemäs vuosi, ja osittain nämä eläkkeet ovat tulleet psyykkisistä syistä, osittain fyysisistä syistä. Oikeastaan niin kuin masennusta ja tämmöistä psyykkistä ongelmaa minulla on ollut ihan ensimmäisen kerran jo 15-vuotiaasta asti, kun äitini vei minut nuorten psykiatrian poliklinikalle. En muista oikeastaan siitä käynnistä juuri mitään, mutta hämärästi muistan sen, kun käytiin. Muistan, että koin sen jotenkin sellaisena leimaavana, vaikka en siitä tietenkään koulussa kenellekään kertonut enkä kavereille. Tietenkin se tuntui silloin siltä, että en minä varmaan olisi halunnut ruveta siellä käymään tai ottamaan sitä vastaan.

Muistan sen, että olin lapsena todella pelokas muita kohtaan. Minua kiusattiinkin aika paljon sitten murrosikäisenä sen takia koulussa ja muutenkin. Minä olin henkisesti hyvin herkkä ja heikko, voisi sanoa sillä tavalla. En oikein osannut antaa sanallisesti takaisin. Olin kaiken lisäksi vielä sellaisessa yhdessä uskonnollisessa porukassa mukana, että olin eräänlainen uskovainen tavallaan neljä vuotta, sanotaan neljästätoista ikävuodesta tuonne seitsemääntoista.

Lukioaikana taas se sitten meni oikeastaan sillä tavalla, että meillä oli hirveän hyvä uskonnon opettaja lukiossa. Hän selitti ne uskonnon asiat niin hyvin, että minulta hävisi sellaiset rippeet siitä mitä oli ollut sen neljä vuotta. Jotenkin koin itseni uskovaiseksi, mutta jotenkin minä koin, että se neljä vuotta oli sillä tavalla, että se altisti minut koulukiusaamiselle, koska minulla oli olevinaan kauhean kova moraali itselläni, vaikka periaatteessa olin ihan samalainen kuin muutkin. Jotenkin se uskovaisuus esti sen sellaisen, että kun muut lähtivät jonnekin bilettämään, niin minä sanoin, että minä en lähde ja tein jotain muuta. Joivat kaljaa ja polttivat tupakkaa. Minä elin täysin toista, toisenlaista, elämää.

Lukion jälkeen minä kuitenkin sitten vielä, minulla meni hirveän hyvin kirjoituksissa, kirjoitin kuitenkin viisi laudaturia ja yhden magnan, ja reaali meni hirveän hyvin, paitsi se uskonnon kysymyksiä… Sitten minä, tavallaan niin kuin päästäkseni yliopistolle, samaan aikaan pyrin oikeustieteelliseen ihan suhteellisen tosissani. Vielä kävin pääsykoekurssin ja kaikkia. Sitten viikon luin niitä kirjoja sinne teologiseen, niin satuin pääsemään sinne teologiseen. Opiskelin siellä noin, mitä nyt sanoisin, koko sen syyskauden ja sitten vielä puolet siitä kevätkaudesta ja sitten se jäi.

Minulle tapahtui siinä vaiheessa elämässä tosi monenlaista ikävää, kun jouduin tällaisen yhden narsistin uhriksi. Yksi nainen, johon sitten ikään kuin ihastuin, mutta jälkikäteen vasta tajusin, että se oli tämä klassinen tapaus, että narsisti saa ihastumaan itseensä, kun käyttäytyy niin hienosti. Hän kohteli minua todella huonosti. Eli vuonna 2011 muutin Kannelmäkeen ja siellä minulla oli todella hyvä tukihenkilö.

Oli sitten FinFami Uusimaa ry:stä tällainen tukihenkilö, joka sitten tuli kotiin, koska olin niin masentunut. Oikeasti, olin ihan sohvan pohjalla ja makasin tuntikausia vaan sohvalla. Muistan vielä, join tuota light-limonadia hirveät määrät. Saatoin ostaa sitä light-limonadia aina sellaisen yhdeksän litran pänikän ja se meni viikossa ihan tuosta vain. Olin vain kotona ja join sitä light-limonadia ihan oikeasti. Sitten tuli tämä tukihenkilö. Hän tuli kotiin ja katsoi, että on aika epäsiistiä. Nimenomaan hän ei sitten itse ruvennut siivoamaan, vaan minä jouduin itse siivoamaan. Hän oli sitten siinä niin kuin tukena ja katsoi vierestä. Hän oli hyvin suuri tilanteen pelastaja, että minä pääsin sinne yhdistykseen, koska en olisi varmaan jaksanut lähteä sinne mielenterveysyhdistykseen ollenkaan.

Joo, eli minun tapauksessani äiti oli se hyvin keskeinen asioiden liikkeelle paneva hoito, mitä minun näihin hoitokontakteihini sun muihin tukihenkilöihin tulee. Koen, että hän on ollut hyvin vahvasti läsnä tässä myötäeläen näitä sairauksiani sun muita. Sen takia olen tässä yhdistyksen toiminnassa hyvin paljon mukana, koska se on mielestäni erittäin antoisaa.

Ajattelisin sen niin, että heikkoudesta vahvuuteen. Ne ovat sellaisia paikkoja ne yhdistykset, nämä missä käyn, että niissä yleensä ei todellakaan ole häpeä myöntää niitä omia ongelmia tai puhua niistä. Noissa ryhmissähän olen vetänyt noin viittä eri vertaisryhmää tähän mennessä. Noissa ryhmissä voi puhua aika vaitiolovelvollisuudella, että sikäli jotkut puhuvat vähän vapaammin, jotkut vähän niissäkin sitten salailee, mutta jokainen voi sen verran puhua niistä asioistaan kuin haluaa. Koen, että etenkin varsinkin tämä hallitustyöskentely myöskin, niin se, että teen isomman joukon eteen mielenterveyskuntoutujia jotain hyvää, niin se on kyllä erittäin antoisaa. Olen ollut myös vielä noilla retkillä ohjaajana, niin ulkomailla kuin kotimaassakin. Olen menossa nyt tässä tulevaisuudessa muun muassa Viipuriin ohjaajaksi ja sitten muutakin reissua tulossa, että.

Omalla kohdalla olen ajatellut sitä, että jos ihminen selviää kahdesta näin isosta sydänoperaatiosta, eli siitä, että: laitetaan 7 senttimetriä keinoaorttaa, avataan vielä toisen kerran uudestaan rintakehä, laitetaan sinne keinoläppä ja korjataan toista läppää, käännetään viisi kertaa rytmi sähköllä, saa 20 litraa antibioottia suoneen. Jos näistä kaikista selviää hengissä, niin voi sanoa, että tekin selviätte kyllä vaikka mistä.

Kohdatut.

 

 

Avsnitt 9: SEXUELLT UTNYTTJANDE

Jag heter Tina. För tillfället är jag 59 år, men fyller snart sextio. Jag är barnträdgårdslärare till yrket. Jag tänkte berätta lite grann om hur jag har blivit sexuellt utnyttjad under barndomen när jag har varit mellan tre till åtta år gammal, och första gångerna när det hände. När det har börjat, så kommer jag inte ihåg, kommer bara ihåg en viss händelse som eventuellt kan vara det när det började.

När mannen som utnyttjade mig- min styvfar- kröp ner under mitt täcke när jag låg och var sjuk hemma ensam och mamma inte var hemma. Vad som händer sen kommer jag inte ihåg. Men sedan har jag sådana här vissa situationer som jag kommer ihåg när det har hänt. Och då har jag alltid varit ensam hemma och min mamma har varit någonstans. Han var en sådan som använde ganska mycket alkohol och han var också väldigt våldsam, men att det var jag oftast ensam hemma när han kom hem. Jag hade vid dom situationer, jag har ofta haft så att jag kommer ihåg en situation där situationen är så hemsk, antar jag, att jag upplever att jag går ur min kropp och står bredvid mig själv och ser hur han öppnar mina byxor och jag själv står där helt förlamad och stum och klarar inte av att göra någonting, för jag hade ju inga möjligheter att göra någonting. Det var ju en vuxen man som gjorde det så att..  Jag hade inga andra möjligheter än att försvinna ut ur min egen kropp i de situationerna och när det kom fram det här, när jag vågar berätta för min mamma vad som hänt, då var jag åtta år. Situationen var den att min mor frågade mig att har du fått sova i fred i natt. Från det har jag funderat, nu när jag är vuxen, att min mamma har antagligen anat att något sånt här händer och då.. Jag hade ju inte tänkt berätta det då heller, att jag blev nog ställd och jag bara stirrar på henne. Men sedan kom det som av sig själv. Ett enda ord; det var nej. Och sen börjar det hända. Hemska saker som jag inte kunde förstå mig på heller och det var ingen vuxen som heller förklarar för mig, att vad som kommer att hända nu och varför vi gör det här, utan jag blev släpade iväg till gynekologen och igen var det en främmande man som satt och titta mig mellan benen. Jag förstod inte varför han gör det. Jag var skräckslagen. Och så blev jag förhörd och två kvinnliga poliser har jag förstått att jag nu efteråt när jag tänker på det, så var det poliser som satt och förhörde mig. Jag var ensam i rummet med de här kvinnorna och de ville att jag skulle berätta vad som hade hänt under natten. Men jag ville inte berätta. Jag visste ju inte heller hurdana ord jag skulle använda för jag förstod inte vad som hade hänt, men att jag kommer faktiskt inte ihåg vad jag sa, om jag sade någonting över huvud taget. Men sen blev jag, jag bodde i Sverige i det skede. Jag blev skickad iväg till Finland, för att vila upp mig så att säga, hem till min faster och där fick jag vara ett par veckor och sedan när jag kom hem, så hade mannen försvunnit helt och hållet och kom aldrig mer tillbaka.

Jag beställde själv sedannågra år sedan från socialmyndigheterna från Sverige alla mina papper, som gäller mig, och där stod det att han hade bekänt, att han hade våldtagit mig. Man kunde inte hitta några bevis på mig. Det var ju tur att han bekände det. Att det kom fram att han chansade att han hade gjort det för annars antagligen skulle han inte ha blivit dömd och ingen skulle inte ha trott på mig. Så var det väl på den tiden på 60-talet. Han bekände och sedan fick han ett fängelsestraff, som han satt i Sverige. Och sen blev han utvisad, tillbaka till Finland därifrån vi kom.

Ja, jag var ett tyst barn när jag var liten. Jag vågar inte göra någonting. Jag var ganska osäker, jag hade inga vänner. Jag var inte direkt mobbad i skolan när jag var liten, men det var ingen som ville leka med mig. Jag var väldigt försiktig och gjorde precis allt det som vuxna sa att jag skulle göra, för jag var oftast rädd för alla vuxna. Symptomen. De där riktiga ordentliga symtom, som börjar komma upp i puberteten, men då blev jag också arg. Då kom all den där ilskan och aggressiviteten ut och jag blev ett väldigt besvärligt barn. Väldigt, en väldigt besvärlig trettonåring som protesterar mot allt och alla. Jag hade bestämt mig att ingen nåmera, någonsin trycker ner mig varken psykiskt eller fysiskt. Jag var fylld av hat mot min mor som jag också visade öppet. Och sa det till henne: ”att jag hatar dig”. Vi hade inte det bästa förhållandet min mamma och jag, men jag hade det inte så hemskt hemma över huvudtaget. Jag drabbades också av ångest, depression. Panikattacker. Jag börja använda. alkohol, började röka. Jag rökte hasch. Och jag hade det ganska jobbigt. Men sedan, när jag var 18 då förstod jag. Det är ingen annan än jag själv som tar mig ur det här och går framåt. Så sluta jag röka hasch, sluta röka cigaretter, jag minska på alkoholförbrukningen och jag började studera.

Mina psykiska problem fortsatte, men jag fick ingen hjälp. Det fick man inte i alla fall då. Ungdomar fick inte så hemskt lätt hjälp på den tiden. Jag blev erbjuden lugnande mediciner. Men det är väl oftast så också nuförtiden. Det är väl sällan man får direkt hjälp, men jag åt inga lugnande mediciner, jag fixade ändå. Jag kämpa på. Trots mina panikattacker så bestämde jag mig att bara gå ut, det var bara att gå framåt. Det finns inget annat val. Sen så flyttade jag tillbaka till Finland. Jag gifte mig. Men i det skedet, sen jag hade gift mig så drabbades jag av en riktig depression, så att jag var tvungen att gå på terapi. Kom inte upp ur sängen nåmera. Jag gick tre år på terapi, men egentligen under den terapin, så gick man inte igenom det här som jag hade gått igenom under barndomen. Riktigt så djupt som jag skulle ha behövt, men depressionen klarar jag mig från då och så fortsätter det och så vidare. Jag har haft skuldkänslor genom hela mitt liv. Ett barn skuldsätter sig själv för det som hänt. Man förstår inte vad som händer, men man förstår så mycket att det är någonting som inte är bra, det är någonting hemskt. Och man känner sig smutsig och äcklig. Skyldig. Om man känner väldigt mycket skam så jag levde med de här skuldkänslorna och den här fruktansvärda skammen och jag kände mig äcklig och smutsig. Jag kände mig utanför samhället, att det egentligen inte hörde hit utan det var egentligen meningen att jag skulle slängas i ett dike. Jag kunde inte liksom gå bland alla vanliga människor, för att jag var så äcklig.

Med dom här känslorna så levde jag genom hela mitt liv egentligen, jag hade det jättejobbigt psykiskt. Jag försökte visa att jag dög genom att visa mig stark. Jag skulle klara mig med mina studier, med toppbetyg, och jag skulle klara mig på jobbet, jag skulle vara superbra på jobbet. Sällan sjuk. Och allting skulle vara liksom.. Jag skulle vara bra i allt och det var väldigt tungt. Det var jättejobbigt och jag blev ju jättetrött, men att klara.. Och jag hade bestämt mig att jag ska inte ska bli som min mamma. Jag har fyra barn. Jag skulle nu säga att mina barn är trygga vuxna idag. Och dom har fått massor med kärlek och dom har fått höra massor med gånger att jag älskar dem. Att dom är dom bästa jag har i hela mitt liv. Men att sen drabbades jag av i 50- årsåldern ungefär – jag var lite på femtio- när jag råkade ut för en situation där en vuxen man hotade att misshandla mig. Och då steg det här barndomstraumat upp på ytan med en sån otrolig kraft, att jag trodde jag skulle dö. Och det gjorde egentligen så, att jag gick bara omkring och bar på den där fruktansvärda ångesten.

När skammen och paniken och ångesten och den fruktansvärda psykiska pressen, jag visste inte vart jag skulle ta vägen. Jag trodde jag skulle dö. Det var så fruktansvärt sen, jag visste inte var jag skulle skulle söka hjälp. Det fanns ju ingen som kunde hjälpa en sådan här gammal tant som är över femtio år. Så, till slut så jag flydde alltid, tog bilen på veckosluten åkte ut till landet och satte mig vid havet och satt och grät och jag tänkte att vad ska jag göra. Vart ska ta vägen? Och sedan på nätterna till slut så börjar den här mannen som hade utnyttjat mig under barndomen. Han kom till mig på nätterna, som han aldrig hade gjort tidigare. Han kom då när jag var över 50 år och jaga mig i drömmen. Då förstod jag att nu är det dags, nu måste jag söka hjälp. Jag kommer inte att klara mig genom det här med livet i behåll. Och då bestämde jag mig för att jag måste våga, och skicka mail till Tukinainen i Helsingfors. Kan dom hjälpa mig? Jag var helt säker på att ingen som hjälper en sån här gammal, som är över 50 år för alla människor, alla som jag hade pratat med eller de flesta i alla fall hade sagt till mig att jag ska glömma. Jag ska tänka på saken du ska glömma det. Det är dumt att gå omkring och tänka på det som har hänt, det har hänt för länge sen. Tänk positivt, tänk framåt, men jag kunde inte.. Jag kunde inte glömma. Man kan inte glömma, den finns i dig och den kommer upp alltid då och då, den finns alltid i dig om inte du tar och går igenom och behandlar det på något sätt. Jag fick ju aldrig hjälp. Så då kom det upp, den kommer upp förr eller senare. Sen gick jag. Jag fick hjälp från Tukinainen. De ville hjälpa mig och jag börja gå dit. Och de sa att du går igenom ett barndomstrauma, du har ett barndomstrauma. Det är helt naturligt att man känner så där som du känner. Det var en otrolig befrielse. Att få höra att det var helt naturligt och känna det som jag kände: skammen, skulden jag kunde inte glömma. Jag fick komma ihåg, jag fick känna den där otroliga ångesten som jag kände för jag hade gått igenom någonting fruktansvärt i min barndom och de sa att jag behövde traumaterapi, för att komma igenom där och de hjälpte mig att söka. Att jag fick träffa en traumaterapeut. Och från det så börjar min traumaterapi. Där har jag gått nu i sju år och fortsätter ännu. Men nu under de här åren, och den här traumaterapin som jag gått igenom har jag befriats från skammen, från skulden. Jag ser på livet på ett helt annat sätt nu än vad jag någonsin har gjort. Jag ser det vackra runt omkring mig. Jag känner glädje. Jag är lycklig.

Jag ramlar ner i mina svackor ibland. Du blir aldrig av med din ryggsäck som du har fått under barndomen. Jag bär på den resten av mitt liv, men den är inte så tung längre som den har varit tidigare och den är inte så jobbig att bära. Och nu har jag metoder så jag kan bearbeta de känslor som ibland stiger upp. Ännu också. Men nu hugger de inte tag i mig och äter upp mig. Utan jag klarar mig med livet i behåll. Det finns ett liv även efter någonting sånt här hemskt. Det är inte kört fast du är över femtio år och har råkat ut för sexuellt utnyttjande under barndomen. Du har ett liv, jag trodde inte att jag skulle få något liv något mera. Men med hjälp av terapin har jag funnit ett liv, så det finns alltid hopp. Det är inte kört.

 

 

Avsnitt 10: LIVET SOM FORTSATTE

Hej, jag heter Rasmus, 2013 försökte jag ta mitt liv genom att krocka i en emotkommande långtradare. Jag tror att mitt första intryck av döden, tanken på att dö var när jag var sju år gammal. Jag kommer från en liten by i Österbotten med en tågstation och jag minns när lärarinnan i skolan berättade om att man får aldrig leka på tågstationen och absolut inte klättra upp på vagnarna, för att på grund av de starka högspänningsledningar som finns ovanpå tågen, så kommer man genast att brännas upp och dö. Jag minns, att jag hörde det här och det ända jag tänkte var att, man brinner upp. Bra att veta.

Tror att jag hela tiden i tonåren tänkte på döden på ett mer lugnt och avslappnat sätt som ett alternativ, ett alternativ att avsluta sitt eget liv finns alltid där.

Under 2012 och 2013 hade jag en väldigt kaotisk period i mitt liv på grund av många omständigheter, både kärleksbekymmer och ekonomiska problem. Eller snarare vad jag trodde var ekonomiska problem på den tiden. Så, så slutar det allt med att jag en morgon efter en sömnlös natt står och tittar på mig själv i spegeln och bara bedömde att okej, det här är dagen. Det här är idag. Samtidigt var det inte jag som bestämde. Jag bara visste att, nu är det, nu hände det..

Jag lämnade min telefon och min plånbok på köksbänken, tog mina nycklar, gick ut och satte mig i min bil och körde ut till riksvägen. Gasade upp bilen till 200 kilometer i timmen och satte på farthållaren. Sen bara, jag väntade.. Körde och såg ett passligt stort fordon, en långtradare. När det kom emot, så tog jag bältet av mig, stängde ögonen och svängde på ratten. Nästa som jag minns är, att jag hör en stor, hård smäll. Sen flög jag och landade. Känner smak av blod, gräs och metall i munnen och andades, försiktigt och kände bara att snart, snart försvinner jag och så gjorde jag inte det. Jag fortsätter andas. Ambulanspersonal kom på plats och jag kördes till Vasa sjukhus. Personalen påminner mig hela tiden, om att jag får inte stänga ögonen, jag får inte somna för då skulle jag högst troligen inte ha varit här nu. Senare på sjukhus sövs jag ner och opereras. Jag kan inte svara på hur jag har kunnat överleva den här krocken. Det finns nog ingen som kan. Min bil slogs åt sidan och gled längs med lastbilen. Jag har i något skede flugit ut genom antingen vindrutan eller var dörrarna hade satt, båda dörrarna har släppts lös och min bil låg i ena diket och jag i andra och där var 20 meter avstånd emellan.

Senare på sjukhuset. När jag vaknade, så var jätterädd att jag aldrig mer skulle kunna gå eller mina ben eller armar skulle vara borta men, för jag kunde inte röra mig, men som läget är idag har jag klarat mig riktigt bra. Jag kan gå och jag har inga men alls från olyckan, fysiska. Endast för en sekund eller två hade jag en känsla efter att jag låg i diket, när jag låg i diket, en känsla att nej fan jag misslyckades. Men sen efteråt har jag alltid varit lycklig att jag är här och hoppas nu, att jag ska kunna hjälpa andra genom att berätta om mig själv och berätta min historia.

Redan på sjukhuset talade en psykiater med mig och var väldigt övertygad om att jag hade diagnosen bipolär sjukdom. Det visade sig senare vara sant. Min första rättegång hölls i början av 2014. På grund av det psykiska tillstånd som misstänktes, så dömdes jag till sinnesundersökning. Sinnesundersökningen utfördes av någon orsak först på 2015, i juni. Jag vet fortfarande inte varför det tog så länge, vad det var som dröjde, för det tog två år efter den här händelsen. Jag hade absolut ingen hjälp och ingen nytta av den här sinnesundersökning vid det tillfället. Mitt liv hade redan stabiliseras till viss mån och jag mådde relativt bra jämfört med 2013.

Jag vet fortfarande inte i dag varför det dröjde så länge. Efter sinnesundersökning gick ett halvår nästan, tills jag var på nästa rättegång där det dömdes till… Trots min diagnos på bipolär sjukdom dömdes till tre års fängelse och sammanlagt 82 tusen euro i böter och skadestånd.

Min advokat tyckte att det låter inte riktigt rätt och jag gillade inte heller att få den domen. Vi bestämde oss för att ta ärendet ett steg högre och gå till hovrätten. Dit gick ännu ett år  till av tid. På hösten 2016 satt jag i hovrätten. Berättade min historia, berättade om mig själv, hur jag har mått, hur lång tid som har gått och hur mitt liv ser ut nu och såg ut då, men trots det..  Samma dom höll. Jag fick svaret att tre års fängelse och 82 000 euro. Det gäller. Jag började min fängelsedom på Vasa fängelse i januari 2017. Eftersom man i Finland när man är första gångens förbrytare, så sitter man endast hälften, så hade jag endast ett och ett halvår att se fram emot. Eftersom jag sen hade en bostad och hade ett jobb att gå tillbaka till, så kunde jag ansöka om prövofri släppning med högst sex månaders tid. Det gjorde jag, så i december lagom före jul fick jag åka hem med en fotboja på mig. Jag var jätteglad, lycklig att få åka hem därifrån, men den där fotbojan var inte så kul heller. Jag hade ganska lång prövotidsläppning. Sex månader är som sagt max och fick lite över fem, så då slapp jag min fotboja i mitten av maj 2018.

Fängelset var inte så hemskt, det gick egentligen väldigt bra. Jag satt största delen av tiden på en öppen anstalt, vilket betydde att jag hade tre dagar i veckan då jag fick vara ute två timmar at gången och gå till butikerna och sånt. Det enda problem jag hade var väl kanske att man fick inte fick prata svenska och man fick inte ens låtsas som om man kunde prata svenska. Men det berodde väldigt mycket på bara vem som var där på avdelningen, som var en sån här öppen anstalt. Många som hade suttit inne väldigt länge och fick komma dit och ungefär vänja sig med världen utanför i några veckor, innan dom blev civila, slapp fri. Det var väldigt stark rotation bland människorna. Det var väldigt många som var där några veckor och sen så var dom ute igen och det var nån ny i deras cell.

För mig är livet nu jättebra. Det känns verkligen verkligen bra. Bättre än på många många år, det är så lång tid som har gått från 2013 när jag krockade till mitten av 2018 då jag äntligen slapp den där fotbojan. Nu har jag ett hem att bo i. Jag har en arbetsplats, flera arbetsplatser, jag har en jättehärlig härlig sambo.

Jag har förstås mina skulder men allting ligger på utmätningen nu just. Det är jobbigt att leva med ibland, men inte omöjligt. Man får det att gå ihop om man bara vet hur. Sen försöker jag nu berätta om mig själv och berätta om en historia.  Vad jag har gjort, vad jag gått igenom. Jag har en del föreläsningsjobb på gång. Jag skrev dagbok under hela sinnesundersökningen och den blev rätt hemsk, men också intressant hoppas jag för någon, så den försöker jag få gett ut.

Takaisin sivun alkuun.

Yhteistyössä mukana

Bauer media group.
Jutel.

Pin It on Pinterest