Miltä tuntunut?

Aluksi olin sokissa. Itkusta ei meinannut tulla loppua, ja oma elämäni meni hetkellisesti täysin sekaisin. Halusin tehdä kaikkeni Mikon puolesta. Vierailin osastolla ja kävin heillä kotona auttamassa. Pian huomasin, että apuani ei tarvittu samalla tavalla, kuin olisin halunnut sitä antaa. Samaan aikaan minua kalvoi syyllisyys poikani sairastumisesta. Olinko tehnyt jotain väärin? Olisinko voinut estää sairastumisen? Välillä nukahtamisvaikeuksissani kävin läpi elämääni hetki hetkeltä ja koitin löytää vastauksia. Tilanne oli minulle raskas ja vaikea. Pahimman kriisin jälkeen tarvitsin vertaistukea ja kokemusten vaihtoa muiden kanssa. Vaikeat tunteet, kuten häpeä ja syyllisyys olivat käsittelemättä.

Miten työstetty?

Miniäni Ainon avustuksella löysin netistä FinFamin yhteystiedot, ja otin yhteyttä heidän tuki- ja neuvontapalveluun. Kävin aluksi monessa heidän toiminnassaan mukana, mutta nykyään käyn vain vertaistukiryhmässä. Olemme Mikon sairastumisen jälkeen puhuneet myös koko perheen voimin tilanteesta, ja se on auttanut minua. Aluksi puhuin pelkästään ex-miehelleni asiasta, mutta enää ei ole suurta tarvetta siihen.

Mistä toivoa nyt?

Eniten toivoa minulle on tuonut tukikeskustelut työntekijän kanssa ja vanhemmille suunnattu vertaistukiryhmä. Olen ollut kiitollinen kaikesta tuesta mitä olen ryhmästä saanut. Ajan kuluessa olen oppinut suhtautumaan Mikon sairauteen ja tilanteeseen paremmin. Perheemme on myös yhdessä keskustellut ja työstänyt tilannetta, mikä on ollut suuri helpotus. Lisäksi olen pitänyt huolta siitä, että en enää liikaa keskity Mikon asioihin, vaan pidän huolta myös itsestäni ja omista tarpeistani. Asiat mitä ei voi muuttaa täytyy hyväksyä.