Äidistä, isästä ja kolmesta ihanasta tyttärestä, jotka kasvavat, löytävät oman paikkansa maailmassa, perustavat perheen ja tekevät minusta isoäidin. Että elämä olisi ollut tavallista ja rauhallista.
Mutta niin ei käynyt.
Ensimmäinen särö
Yli kolmekymmentä vuotta sitten tulin töistä kotiin väsyneenä ja huolissani. Hiljattain vanhin tyttäreni oli sulkeutunut huoneeseensa ja jättänyt oven taakse lapun: “Haluan olla rauhassa, älä tule tänne.”
Kotona en löytänyt tytärtäni – vain laskelmia vaarallisista lääkeannoksista. Sairaalasta kuulin sanat, joita en unohda: “Tyttäresi on teho-osastolla.” Hän jäi eloon.
Viikot Lapinlahden sairaalassa toivat hitaasti toivoa, ja myöhemmin tanssi auttoi häntä löytämään elämänhalun. Minulle se oli ensimmäinen merkki siitä, että vaikeuksienkin keskellä voi nousta.
Kun toinen alkaa horjua
Kun ajattelin, että elämä alkaisi taas tasaantua, kodin ilmapiiri muuttui raskaaksi. Keskimmäinen tyttäreni pesi käsiään yhä uudelleen, kuin yrittäen pestä pois jotakin näkymätöntä.
Veden lorina oli kuin taustamusiikki, jota en pystynyt sammuttamaan.
Olin avuton. Lopulta käynnistyivät käynnit psykiatrisella poliklinikalla. Diagnoosit, lääkkeet, terapia, ja lopulta työkyvyttömyyseläke. Toinenkin tyttäreni vetäytyi, elämä kaventui ja yhteys muihin katkesi.
Minä tunsin taas häpeää ja syyllisyyttä. Tuntui kuin äitiyteni olisi mitattu tyttärieni sairauksilla.
Työ piti minut koossa. Siellä olin tarvittu, iloinen, osaava.
Kun sairastuin rintasyöpään, elämä pysähtyi jälleen. Peilistä katsoivat arvet ja pelko, mutta niiden takaa myös selviytyjän silmät. Opin hengittämään uudelleen, ensin varoen, sitten rohkeammin.
Tanssi ja ystävät kantoivat silloin, kun omat voimani eivät riittäneet.
Silloin löysin myös FinFamin. Olin ensimmäistä kertaa paikassa, jossa minun ei tarvinnut selittää mitään. Siellä sain sanoittaa huoleni, itkeä, mutta myös nauraa. Vertaisten kautta opin, että en ollut epäonnistunut äiti, olin äiti, joka rakasti ja jaksoi parhaansa mukaan.
Kun viimeinenkin sairastuu
Kun luulin jo selviytyneeni, tuli uusi soitto. Nuorin tyttäreni huusi puhelimessa:
“Lääkäri aikoo siirtää minut Kellokoskelle, en pääse sieltä ikinä pois!”
Sydämeni pysähtyi. Hänkin oli sairastunut psykoosiin. Työttömyys, yksinäisyys ja hoitamattomuus olivat vieneet hänet mukanaan.
Siinä hetkessä ymmärsin: kolmesta tyttärestäni jokainen kantaa mielenterveyden kipua omalla tavallaan. Minun unelmani lapsenlapsista jäi toteutumatta. Mutta löysin toisen tavan olla mummo, leikittämällä ja sylittämällä lapsia työssäni ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton kylämummina. Sain sylitellä toisten lapsia, antaa lämpöä, jota en saanut omille lapsenlapsilleni antaa.
Yksin pimeän läpi
Juuri kun luulin, että pahin oli takana, sairastui perheen isä vakavasti. Hän menehtyi puolen vuoden sisällä diagnoosista. Suru veti maton jalkojeni alta. Tuntui, että elämä hajosi viimeisen kerran, eikä ollut ketään, johon tukeutua.
Mutta FinFamissa sain jälleen tulla kuulluksi. Siellä ymmärrettiin, että omaisen tarina ei lopu siihen, kun läheinen sairastuu, eikä silloinkaan, kun hän kuolee. Tuen ja vertaisten avulla aloin vähitellen rakentaa itseäni uudelleen.
Valo palaa
Olen oppinut, että elämä ei mene niin kuin haluaisi, mutta sen voi silti elää täydeksi. Tanssi, näytteleminen, maalaaminen ja vapaaehtoistoiminta ovat antaneet minulle elämänilon uudestaan. FinFamin koulutuksissa olen saanut uusia näkökulmia, vertaistukea ja ennen kaikkea yhteisön, joka ymmärtää, miltä tuntuu rakastaa, vaikka on pelännyt menettävänsä kaiken.
Olen nyt FinFamin kokemusasiantuntija, ja haluan puhua avoimesti mielenterveyden ongelmien vaikutuksista perheisiin, ja siitä, miten omaiset jaksavat.
Minun tarinani ei ole surun tarina. Se on tarina selviytymisestä, rakkaudesta ja toivosta.
Ja vaikka en ole isoäiti, olen silti monelle lapselle se turvallinen aikuinen, joka hymyilee, kun he tulevat lähelle.
FinFami Uusimaa tukee mielenterveysomaisten jaksamista tarjoamalla vertaistukea, koulutuksia ja toivoa – hetken, jolloin voi hengittää ja tuntea, että en ole yksin.
Julkaistu 25.3.2026, teksti: Hanna Kari & Mielenterveysomainen
