Meillä kaikilla on tarve ajatella olevamme hyviä ihmisiä. Ilman tätä kokemusta elämä tuntuu merkityksettömältä ja olemassaolomme väärältä. Miksi silti kerta toisensa jälkeen sitä sortuu toimintaan, joka ei tätä hyvää rakenna – ja kuinka luoda enemmän hyvää kuin vahinkoa ympärille?
On yksi asia, jota jokainen meistä kuljettaa huomaamatta jatkuvasti mukanaan ja joka luo kehykset kaikelle sille, mitä koemme ja näemme. Se on kokemus itsestämme. Kysymys siitä, kuka minä olen, minkälaisena olen arvokas ja olenko minä tärkeä. Jos peruskokemus itsestä on arvoton tai huono, ihminen joko voi huonosti tai häivyttää tämän kokemuksen erilaisilla psyykkisillä puolustusmekanismeilla.
Jos ajattelen olevani vähemmän kuin muut, se vääristää suhteeni toisiin ihmisiin. Siihen, miten näen toiset ja itseni. Kasvualusta häpeälle, syyllisyydelle, vihalle ja pelolle on valmis. Kipeät tunteet, joita ei kohtaa tai pysty itse kestämään, siirretään usein toisille. Joku tuntee aina sisäisen kipumme. Kun tuntee itsensä alempiarvoiseksi, sitä suojautuu asettumalla hänen yläpuolelleen – ja samalla luo toiselle kokemuksen alempiarvoisuudesta. Kun sitä tuntee syyllisyyttä, joka tuntuu ylivoimaiselta, on altis syyttämään muita. Joku muu kantaa syyllisyyden puolestamme.
Jos on jäänyt itse vaille lohtua, on vaikeaa lohduttaa muita. Sitä on tahtomattaan kylmä ja etäinen. Ei oikein tiedä, että miten lohduttaminen todella tapahtuisi. Jos ei ole tullut syvästi hyväksytyksi omana itsenä, on vaikeaa hyväksyä muita. Huomaamattaan sitä tuomitsee toisen, kun ei tiedä, miten hyväksyminen tapahtuisi.
Vaikeisiin tunteisiin liittyvä kipu tuntuu ylivoimaiselta kohdattavaksi ja mieli rakentaa meille pakoreitin. Kaikki aiheutettu vahinko ei ole aina tarkoituksellista.
Kuuluisa kirjailija T.S. Eliot kirjoitti Cocktail Party -näytelmässään:
”Puolet maailman pahuudesta on tehty ihmisten toimesta, jotka haluavat tuntea itsensä tärkeiksi. He eivät tarkoita pahaa, mutta heidän aiheuttamansa vahinko ei kiinnosta heitä. Tai sitten he eivät näe sitä, tai he keksivät sille jonkin oikeutuksen. Koska heidät on upotettu loputtomaan kamppailuun, jotta he voisivat ajatella olevansa hyviä.”
Hyvän tekemisen ja auttamisen lähtökohta usein onkin, että voimme ensin kohdata omat kipumme, sisäiset haavamme ja vaikeat tunteemme. Ilman niitä auttamisesta ja hyvän tekemisestä tulee vaikeaa. Pyrkimys voi olla hyvä, mutta lopputulos jotain muuta.
On helpompi armahtaa toisia, kun alkaa näkemään omia kuolleita kulmiaan. Meissä jokaisessa on sellaista, mitä emme haluaisi edes itse nähdä itsessämme. Olemme joskus kateellisia, arvostelevia ja kovia. Vaadimme toisilta asioita, joihin emme itse pysty. Täydellisiä ihmisiä ei vielä ole löytynyt yhtään. Aina kun unohdamme tämän, olemme alttiita tuomitsemaan toiset.
Jos voin antaa anteeksi itselleni ja toisille keskeneräisyyden, niin ehkä minun on helpompi hengittää.
Ymmärrän, että mitään anteeksi annettavaa ei ehkä lopulta edes ollut.
Olemme arvokkaita ja todellisia juuri epätäydellisinä. Voiko kukaan ollakaan mitään muuta?
Teksti: Samuel Salovuori, Finfami Uusimaa
