Suomessa on ihmisiä, joiden elämä ei kevene, vaikka työelämä on takana ja ikä tuo oikeuden lepoon. He ovat vanhempia, puolisoita ja sisaruksia, jotka hoivaavat psyykkisesti sairastunutta läheistään – usein jo toista tai kolmatta vuosikymmentä.
He eivät ole omaishoitajina virallisissa tilastoissa. He eivät näy palvelujärjestelmän tutkaruudulla. Silti heidän arjessaan on hoitoa, huolta, valvottuja öitä, puheluita sairaalaan, epätoivoa ja toivoa. Vastuuta, jota he eivät ole valinneet – mutta josta he eivät voi kääntyä pois. He ovat mielenterveysomaisia, jotka ovat iän myötä jääneet katveeseen.
Meillä ei ole vielä riittävää kieltä heidän tilanteelleen. Mielenterveyden haasteet ovat monessa perheessä arkea, ja omaisten rooli sairastuneen rinnalla voi olla pitkä, vaikeasti hahmotettava ja psyykkisesti raskas. Kun hoivavastuu kestää vuosikymmeniä, myös oma jaksaminen, terveys ja tulevaisuus voivat alkaa murentua.
Ikä tuo lisää haasteita: fyysinen vointi heikkenee, voimavarat hupenevat, mutta hoivavastuu ei hellitä. Usein sitä ei edes osata sanoittaa ulospäin. Moni omainen kantaa kaiken hiljaa, koska näin on aina ollut.
Mutta kuka kantaa häntä? Tämä kysymys on noussut yhä vahvemmaksi FinFami Uusimaa ry:n työssä. Me kohtaamme ikääntyviä omaisia, jotka ovat huolissaan: Mitä tapahtuu lapselleni, kun minua ei enää ole? Kuka ottaa kopin, jos minä väsyn? Miten jaksan vielä huomiseen?
Tämä ei ole marginaalinen kysymys. Tämä on väestön ikääntymisen ja mielenterveyden yhteisvaikutuksen ytimessä oleva ilmiö, jota on hyvä katsoa tarkemmin, kuulla tarkemmin ja toimia toisin.
Ikääntyvät mielenterveysomaiset eivät pyydä erityisoikeuksia. He pyytävät tulla nähdyiksi. Kohdatuksi ihmisinä, ei vain läheisen kautta. He toivovat, että joku kysyy ”Miten sinä voit?” ja on valmis pysähtymään vastauksen äärelle. Tämä ei ole vain yksittäisten ihmisten kohtalo. Tämä on yhteiskunnallinen vastuu. Kun huomaamme heidät nyt, voimme estää uupumuksen, syrjäytymisen ja kriisit, jotka muuten odottavat liian monen nurkan takana. On aika puhua heistä, joita ei ole totuttu näkemään ja samalla muistuttaa, että jokaisella on oikeus tukeen – iästä, statuksesta tai elämäntilanteesta riippumatta.
Jos sinä olet yksi heistä, jotka ovat vuosia kantaneet hoivaa hiljaisuudessa – tiedä tämä: et ole yksin. Sinun kokemuksesi on totta. Ja sinä olet tärkeä.
Ja jos sinä työssäsi tai lähipiirissäsi kohtaat tällaisen omaisen. Kysy. Vahvista. Ohjaa tarvittaessa. Pienet teot voivat kantaa pitkälle.
Hiljaiset hoivaajat eivät kaipaa jalustaa, he tarvitsevat rinnalla kulkijoita.
– FinFami Uusimaa ry, toiminnanjohtaja Hanna Kari
Tästä artikkelista julkaistu myös Helsingin Sanomissa mielipidekirjoitus 8.6.2025