Olen psyykkisesti sairastunut ja psyykkisesti sairastuneen omainen jo useammassa polvessa. Tässä kirjoituksessa pohdin läheisenä olemisen haasteita ja sitä tukea, mitä omaisena voi antaa sairastuneelle. Aluksi kerron oman tarinani lyhyesti.
Synnyin alkoholistiperheeseen, jossa vanhempani pyristelivät raittiuden alkuvaiheessa. Tästä ajasta en itse muista, mitään. On selvää, että haasteita perheessämme on ollut. Sen sijaan muistan, kun 90-luvun laman aikaan isäni masentui vakavasti. Asia vaiettiin perheessämme. Eloisa, aktiivinen isäni makasi sängyn pohjalla ja hermostui herkästi vilkkaalle lapselle, jota olin. Opin nopeasti olemaan hiljaa. Vasta aikuisena sain kuulla isäni tarinan ja pystyin ymmärtämään ja hyväksymään olosuhteita.
Nuorena aikuisen rakastuin mieheen, jolla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkkeenä hän käytti alkoholia. Elämä oli vuoristorataa. Opiskelin itse sosiaalialaa ja erikoistuin mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Suhteessa hoitajaksi minusta ei ollut, vaikka sitä yritinkin. Saimme lapsen, ihanan tyttären ja erosimme lapsen ollessa vauva, koska arki ei sujunut.
Arki lapsen kanssa oli ihanaa. Työn ja perheen yhdistäminen toi kuitenkin omat haasteensa. Aloin kuormittua. Tyttäreni aloittaessa ensimmäisen kouluvuotensa minä sairastuin psykoosiin. Kuukausien sairaalahoito ja vuosien toipuminen vei elämästämme aikaa. Tyttäreni kasvoi minun voidessa huonosti.
Vuosien toipumisen jälkeen aloin voimaan paremmin. Äitini, joka oli tsempannut ja hoitanut tytärtäni, alkoi voida huonosti. Omat jalkani olivat jo tukevasti maata vasten. Hoidin työt ja kodin. Huoli ja syyllisyys äidistä oli suuri. Äitini on niitä ihmisiä, jotka toimivat tilanteessa vaativalla tavalla, mutta uupumus saattaa puhjeta akuutin tilanteen mentyä ohi. Vuoden oireiltua äitini alkoi onneksi voimaan paremmin.
Koska minulla oli mennyt pitkään hyvin, päätettiin lääkärin kanssa purkaa psykoosinestolääke. Kun lääke oli lopetettu, meni muutama kuukausi ja olin taas sairaalahoidossa. Minulla todettiin skitsoaffektiivinen mielialahäiriö. Tämän sairauden kanssa elän loppuelämäni.
Taas meni vuosia elämästäni toipuessa. Ihmeellistä kyllä seisoin taas omilla jaloillani. Kuinka ollakaan tyttäreni oli murrosikäinen. Perheessämme alkoi uusi vuoristorata, jota en tahtonut ymmärtää. Tyttäreni mielialat vaihtelivat ja hän sulkeutui huoneeseensa. Luulin aluksi tämän olevan normaalia murrosikää, kunnes näin arvet. Tytärtäni ahdisti ja hän viilteli itseään. Soitin kaikki ammatilliset tahot läpi, jotka tiesin ja saimme ajan perheneuvolaan. Keskusteluajat, joita saimme, auttoivat luomaan keskusteluyhteyden, jota jatkoimme kotona. Olin kuolla huolesta, mutta tarvetta muulle hoidolle tai pidempiaikaisille keskusteluille ei nähty. Meidän oli selvittävä omin avuin. Aikaa kului ja tyttäreni alkoi voimaan paremmin.
Elämänkokemukseni myötä olen pohtinut läheisenä olon haasteita ja sitä tukea, jota omaisena voimme antaa sairastuneelle. Omassa elämässäni huoli on ollut suuressa osassa. On luonnollista huolehtia läheisistään, mutta liian suuri huoli voi estää oman ja läheisen kasvun. Huoli voi pahimmillaan olla lamauttava ja sairastuttava. Tämän olen kokenut niin läheisenä kuin sairastuneenakin. Joka kerta, kun näen isäni kasvoilla huolen, koen syyllisyyttä. Joka kerta, kun huolehdin liikaa tyttärestäni, hän etääntyy entisestään. Tämä kehä ei auta ketään. Valitettavasti se on niin tuttu niin monille omaisille – ja sairastuneille. Läheisteni voidessa huonosti, lakkaan miltei hengittämästä. Rakkaideni puolesta tekisin mitä vaan, jotta he voisivat hyvin. Tätä kutsutaan myös läheisriippuvuudeksi.
Otan herkästi vastuuta ja teen muidenkin puolesta asiat. Sairastuneelle tekee kuitenkin hyvää tehdä itse ja ehkä jopa voimaantua tätä kautta. Jokaisella meistä on myös piileviä kykyjä, joita olisi hyvä toteuttaa. Jos kaikki tehdään puolesta, eikä lapioon tarvitse tarttua on helppo jäädä maahan makaamaan. Kun pohjalla ollaan, tarvitaan tikapuut, mutta itse on kiivettävä.
Mitä ne tikapuut sitten tarkoittavat? Läheisen tuki on suunnattoman tärkeää. Suurin apu, jonka olen saanut läheisiltäni, on hyväksyntä. Minut on hyväksytty sairaudestani huolimatta ja nähty kokonaisvaltaisena. Aikuisiälläni perheemme haasteista on puhuttu avoimesti ja itse olen ollut avoin sairastumisestani tyttärelleni. Tämä on tuonut myös toivoa.
Omaisten tuki voi olla hyvin konkreettistakin esimerkiksi kauppaan lähteminen yhdessä, yhdessä ulkoilu ja hoitopalavereihin tuleminen on arvokasta. Käydessäni sähköhoidoissa piti niissä olla hakija mukana. Isäni oli aina vastassa, kun tulin hoidosta.
Oman kokemukseni mukaan neuvojen vastaanottaminen läheiseltä voi sairastuneelle olla vaikeaa. Itse esimerkiksi sanoitan herkästi toisen puolesta asioita. Omien tunteiden sanoittaminen on kuitenkin tärkeää. Tyttäreni sanat: ”Sä et voi tietää miltä musta tuntuu.” Ovat mielestäni erinomaiset. Tiedänkö edes miltä itsestäni tuntuu? Tästä kysymyksestä olisi hyvä lähteä liikkeelle.
Ehkä vaikeinta itselleni läheisenä olemisessa on ollut opetella se, ettei joka ”inahdukseen” tarvitse olla heti vastaamassa. Tunteisiin ei kuole ja niitä tulee kestää myös yksin. Oma kokemukseni yksin jäämisestä on voimaannuttava. Kun selvisin vaikeiden tunteiden kanssa osin yksin, kestän niitä paremmin ja olen vahvempi. Myös omien ja sairastuneen rajojen asettaminen on tärkeää. Oma kokemukseni niin läheisenä kuin sairastuneena on, että kasvuntila ja vastuuttaminen ovat voimaantumisen lähde.
Toivoa on tuonut myös se, että kaikki me omaiset ja sairastuneet olemme hakeneet apua myös itsellemme esimerkiksi Finfamista.
Jaa kokemuksesi
Kiinnostaako sinua jakaa kokemuksesi ”Omaisen kertomaa” -blogissa? Ota yhteyttä [email protected].
Teksti
Omainen ja psyykkisesti sairastunut
Kuva
Kuvia Suomesta by Markkinointitoimisto Tovari