Oman lapsen psyykkinen sairaus on sairastuneen itsensä lisäksi kuormittava tilanne hänen vanhemmilleen ja muulle lähipiirille. Joskus oireilu on niin rajua ja intensiivistä, että lähipiriin keinot loppuvat kesken nopeasti. Lastensuojelun huostaanottoon liittyy monenlaisia ennakkokäsityksiä, mutta se voi olla myös viimeinen pelastus monelle perheelle. Silti siihen turvautuminen kertoo yhteiskunnan resurssipulasta sekä epätasa-arvosta erilaisten perheiden välillä,
Esikoispoikani mielenterveys alkoi yllättäen ja äkillisesti heikkenemään alkuvuodesta 2015 hänen ollessaan 12-vuotias. Iloisesta, reippaasta ja huolettomasta pojasta tuli muutamassa kuukaudessa ahdistunut ja harhainen nuori (ks. aikaisemmat kirjoitukset: osa 1. osa 2.). Oireet alkoivat voimakkaalla koulumenestykseen liittyvällä stressillä, jollaisista oireista hän ei ollut koskaan kärsinyt – pikemmin päinvastoin. Asiaan ei auttanut mikään puhe tai rohkaisu, vaan hänen mielensä jäi jumittamaan kouluun liittyviin huoliin.
Kevään kuluessa mukaan tulivat voimakkaat tic-oireet ja huolipuhe omasta mielenterveydestä. Hän alkoi etsiä tietoa mielensairauksista ja teki jatkuvasti diagnooseja itsestään ja kyseli läheisiltään, onko hänellä se tai se diagnoosi. Kesälomalla vointi heikkeni ja hänen aloitettuaan yläkoulun syksyllä, oireet pahenivat entisestään. Hän lopetti nukkumisen ja pommitti päivän aikana minua ja äitiään lukemattomilla ahdistuneilla viesteillä. Sain pojan nopeasti hoitoon lastenpsykiatriseen ja siitä pian nuorisopsykiatriseen hänen täytettyään 13-vuotta. Tilanne oli helpotus, koska arjesta hänen kanssaan oli tullut kaikille turhan kuormittavaa – etenkin hänen kolme vuotta nuoremmalle pikkuveljelle, jonka huoneen oveen jouduimme asentamaan lukituksen, jotta hän voi olla halutessaan rauhassa ja turvassa.
Vuosi 2016 oli vuorottelua osastohoidon ja kotona olemisen välillä samalla, kun kävin avovaimoni kanssa töissä ja elimme lapsiperhearkea pikkuveljen kanssa. Osasto piti pojan arkena, mutta kotiutti hänet aina viikonlopuksi. Perusteluna oli, että osasto ei ole mikään hotelli. Pojan kuntoisuus vaihteli maanisesta syvään ahdistukseen ja tuo kierre jatkui vuoden 2016 ajan. Kun sairastunut poika tuli kotiin osastolta, hän voi aluksi suhteellisen hyvin, kunnes muutaman päivän päästä ahdistus kasvoi ja oireet voimistuivat. Pienistä eleistä ja ulkoisessa olemuksessa tapahtuneista pienistä muutoksista pystyi lähes kellon tarkkuudella arvioimaan seuraavan vaiheen alkamisen.
Demoninen sunnuntai
Tilanteen ollessa pahimmillaan vuorottelimme avopuolisoni kanssa viikonloppuisin päivärytmiä niin, että toisen päästessä hetkeksi ulos hengittämään, toinen jäi kotiin vahtimaan voimakkaasti oireilevaa 13-vuotiasta samalla, kun yritimme suojella pikkuveljeä ja tarjota hänelle niin hyvän kasvuympäristön kuin mahdollista.
Minulle on jäänyt mieleen seuraava muisto loppukeväästä 2016: sairastuneen huoneesta kuuluu erikoista, miltei demoniselta kuulostavaa kuiskuttelua hänen keinuessa sängyllään hokien sanoja ja lauseita, joista ei ulkopuolinen saanut selvää tai jota olisi voinut edes ymmärtää. Kun poikaa puhuteltiin, näkynä oli kirkkaasti kiiltävät silmät suurina tuijottamassa kohti puhujaa pimeässä huoneessa ilman, että tuo katse olisi näyttänyt täysin tietoisen olennon katseelta. Osaston mukaan varhaisteinillä ei ole psykoottista oireilua, vaan sitä kuvattiin pahimmillaankin prepsykoottiseksi.
Arjen alkaessa maanantaina, palautin prepsykoottisen pojan osastolle, menin töihin mielenterveyskuntoutujien pariin, kunnes tulevana perjantaina saimme pojan takaisin ja työmme osa-aikaisina mielenterveyshoitajina (vailla koulutusta) jatkui.
Radikaali tilanne edellyttää radikaalia ratkaisua
Meillä oli hyvä yhteistyö perhe- ja sosiaalipalveluiden sosiaalityöntekijän kanssa, joka otti mielestämme perheen tilanteen vakavasti. Hän tapasi meitä kotonamme ja oli myös useamman kerran yhteydessä sairastuneen poikamme lisäksi kahdenvälisesti myös hänen pikkuveljensä kanssa. Kun jojottelu osaston ja kodin välillä jatkui, eivätkä ammattilaiset löytäneet diagnoosia tai toimivaa hoitoa sairastuneelle pojalle, sosiaalityöntekijä teki oman ratkaisunsa: loppuvuodesta 2016 käynnistyi lastensuojelun huostaanotto ja poika sijoitettiin kiireellisesti paikallisen lastenkodin yksikköön toiselle puolelle kaupunkia. Itse hänen isänään en olisi tuota päätöstä pystynyt tekemään, mutta sosiaalityöntekijällämme oli onneksemme tilannetajua ja ihmistuntemusta, että päätteli perheen jaksamisen olevan lopuillaan. Hän teki päätöksen puolestamme. Jälkikäteen ajateltuna päätös olisi voitu tehdä aiemminkin, jolloin perheen muiden jäsenten jaksaminen olisi ollut paremmalla tolalla, eivätkä vaikutukset olisi olleet yhtä kauaskantoisia.
Muutos oli luonnollisesti radikaali, mutta varsin pian se osoittautui ainoaksi oikeaksi päätökseksi sekä meille että sairastuneelle itselleen. Pystyimme jatkamaan arkea, käymään työelämässä ja kaikkein isoimpana muutoksena koin ensimmäisen kerran elämässäni pääseväni tutustumaan kuopukseeni. Hän oli koko sen hetkisen elämänsä ollut isoveljensä varjossa ja ainoastaan perheen ulkopuoliset ihmiset näkivät todellisen tilanteen. Isoveljen dominoiva luonne ja myöhemmin psyykkisen sairauden tuomat oireet veivät kaikilta läheisiltä perspektiivin huomata, mitä pikkuveljelle kuuluu. Väitän, että huostaanotto oli parasta mitä pikkuveljelle on koskaan hänen elämässään tapahtunut. Huostaanotosta alkoi pikkuveljen elämä täysivaltaisena ihmisenä.
Myös sairastunut itse hyötyi huostaanotosta. Häntä ei enää pompoteltu osaston ja kodin väliä, vaan sai pysyvämmän asuinpaikan ja ympärivuorokautisen henkilökunnan läsnäolon, joka tarjosi pojalle jatkuvaa aikuisen läsnäoloa ilman, että kukaan uupuu tai kuormittuu. Huostaanoton myötä ahdistusoireet jossain määrin muuttuivat, mutta samalla tie kohti lopullista diagnoosia eteni.
Huostaanotto pelasti, mutta siihen ei pitäisi joutua turvautumaan
Itselleni sekä epäilemättä monelle muullekin maallikolle huostaanotto kuulostaa toimenpiteeltä, joka tapahtuu joillekin muille ihmisille ja perheille. Vähintäänkin perheessä on oltava vakavaa päihteiden käyttöä, väkivaltaa tai muuta oireilua, jonka vuoksi lapsen eduksi huostaanotto on välttämätön toimenpide. Kuinka huostaanotto voisi tapahtua meille, jotka olimme kunnollisia työssäkäyviä kansalaisia, joilla ei ollut tai ole elämäntapoja, joita huostaanottoon usein liitetään? Näin silti kävi ja onneksi kävi, koska ilman sitä voisimme hyvin olla itse tätä kirjoittaessa sairaina. Huostaanottoa ei tehty meidän kohdallamme ainoastaan sairastuneen lapsen pelastamiseksi, vaan myös meidän muiden pelastamiseksi.
Lapsiasianvaltuutettu Elina Pekkarinen viittaa tutkimukseen (MTV uutiset verkkosivut), jonka mukaan lastensuojelun toimenpiteistä hyötyvät juuri eniten kaltaisemme vanhemmat: toimintaan myötämielisesti suhtautuvat perheet, joita on resurssipulassa helpompi tukea kuin ”hankalia” perheitä. Ehkä saimme positiivisen kokemuksen prosessista juuri tästä syystä.
Samalla toimenpide kuvastaa, miten terveydenhuollon resurssit ovat kaukana ideaalitilanteesta: koska sairastuneelle ei ole muuta paikkaa kuin kotihoito ja osasto on vain sitä varten, että omaiset saavat edes hetken taukoa, viimeisenä ja ainoana keinona voi olla huostaanotto. Jos sairastuneen lapsen oireilu on yksinkertaisesti liian voimakasta, ei kukaan vanhempi selviä loputtomasti tilanteessa, vaikka tahtoa olisi. Se että lastensuojelun huostaanotto on ainoa toimenpide, joka tämän perheen pelasti, kuvastaa, että mitään välimuotoa ei ole. Huostaanotto on viimeinen oljenkorsi ja samalla äärimmäisen radikaali toimenpide, johon ei ihannemaailmassa tulisi joutua turvautua.
Samalla oman kokemukseni kautta haluan viestiä, että huostaanotossa ei ole itsessään mitään syytä kokea huonommuutta vanhempana, eivätkä kaikki prosessiin joutuneet perheet ole toimenpiteessä huonojen elintapojensa vuoksi: me olemme ihan tavallinen perhe. Joskus vaan elämä vie niin, että muita keinoja ei ole. Meille kävi onneksi hyvä tuuri ensimmäisen sijoituspaikan osalta, jossa oli kodinomainen ilmapiiri ja hyvät työntekijät sekä kavereita lapselle.
Happy endkö? – not so fast
Kuten elämässä käy, perheen vaikeudet eivät tietenkään päättyneet tähän. Pelkästään eläminen itsessään huolehtii siitä, että elon päivät eivät käy turhan helpoiksi. Vaikka kokonaistilanteen kannalta eksistentiaalinen uhka oli estetty, monet vaikeudet ja haasteet tulivat yhtä varmasti eteen kuin aurinko nousee aamulla.
Mitä sen jälkeen tapahtuikaan, käydään läpi seuraavissa jaksoissa.
Jaa kokemuksesi
Kiinnostaako sinua jakaa kokemuksesi ”Omaisen kertomaa” -blogissa? Ota yhteyttä [email protected].
Teksti
Huolettoman pojan isä
Kuva
Joona Kotilainen