Mielenterveys- ja päihdetyössä on keskitytty pitkään lieventämään yksilön sairastamisen häpeäleimaa. Myös perhe voi kuitenkin stigmatisoitua, jolloin sillä on merkittäviä vaikutuksia kaikille sen jäsenille. Pelkkä yksilöihin keskittyvä mielenterveystyö ei lopulta vapauta edes yksilöitä häpeäleimasta.
Stigma voidaan jakaa kahteen osaan: se voi olla sisäistä ja/tai ulkoista. Stigma on ihmisten arvoa vähentävää luokittelua, joka lopulta voi johtaa jopa syrjintään. Ulkoinen stigma koostuu kulttuurisista ja yhteiskunnallisista käsityksistä sekä arvoista. Stigman kantajan ei silloin tarvitse edes allekirjoittaa näitä käsityksiä, mutta hän on silti stigmatisoitunut toisten silmissä. Häntä väheksytään esimerkiksi sairautensa tai perhetaustansa vuoksi, vaikka hän arvostaisi itseään.
Sisäinen stigma liittyy vahvasti häpeän kokemukseen. Siinä stigman kantaja on häpeän kautta sisäistänyt ulkoisen arvostelun itseensä. Hän kokee vähempiarvoisuuden aitona ja todellisena osana itseään. Tämä vaikuttaa itsetuntoon, mielen hyvinvointiin sekä siihen, mikä elämässä näyttää mahdolliselta ja saavutettavalta.
Ulkoinen ja sisäinen stigma vaikuttavat hoitoon hakeutumiseen mielenterveys- ja päihdepalveluissa. Siksi yksilöiden kantamaa stigmaa on pyritty lieventämään yhteiskunnallisilla kampanjoilla ja mielenterveystaitojen kouluttamisella. Mielenterveyspalvelujen kysynnän kasvu kertoo osaltaan myös siitä, että nykyään apua uskalletaan jo hakea.
Valitettavasti perhestigman eteen ei kuitenkaan vielä ole tehty laajasti työtä.
Mikä on perhestigma?
Yhden perheenjäsenen mielenterveys- tai päihdeongelmat herättävät muissa perheenjäsenissä usein esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä:
Miksi hän sairastui? Onko tämä sairastuminen minun syytäni? Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Onko meidän perheessä jotain vikaa? Miksi meidän perheessä tai suvussa käy näin? Onko meidän perhe silti arvokas ja hyvä? Onko se huono asia, jos meidän perhe on jollain tapaa erilainen?
Vanhempien kyky jäsentää perheen yhteisiä kokemuksia tarinoiksi rakentaa mielenterveysymmärryksen perustan myös lapsille. Tarinoiden kautta on mahdollista ymmärtää, mitä merkitsee olla perheenjäsen, mitä asioita perheessä arvostetaan ja miten se kohtaa vastoinkäymiset. Tutkimuksissa on todettu, että myös terveyteen liittyvät käsitykset ja käytännöt siirtyvät tarinallisessa muodossa eteenpäin.
On tärkeää, että perhe pystyisi lopulta muodostamaan myönteisen ja toiveikkaan tarinan, vaikka se joutuisi kohtaamaan vaikeuksia. Tässä tarinassa vaikeuksien olemassaolo ei ole merkki perheen huonoudesta tai sen jäsenten syytä. Ne ovat enemmänkin olosuhde, jonka he yhdessä kohtaavat.
Kokemus kuulumisesta perheeseen on lähes aina sen jäsenille tärkeä identiteetin tukipilari. Siksi se voi tuottaa myös vahvan stigman. Mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivät perheet saatetaan ajatella ennakkoluuloisesti erilaisiksi: niissä rakastetaan vähemmän, väärällä tavalla tai ne eivät vastaa perheeseen liittyviä odotuksia kiiltokuvamaisesta onnellisuudesta.
Perheenjäseniä sitoo toisiinsa vahvat tunnesuhteet. Ajatus oman perheen huonoudesta vaikuttaa suoraan myös yksilön itsearvostukseen ja sosiaaliseen rohkeuteen. Ihmisen identiteetti rakentuu aina myös ihmissuhteiden kautta. Perheen merkitys on siksi niin suuri. Leima lapsuuden perheen viallisuudesta voi vaikuttaa pitkälle aikuisikään saakka, vaikka perhesuhteet olisivat jo etääntyneet.
Siksi tarvitsemme työtä myös perhestigman poistamiseksi.
