Äitienpäivää oli juuri vietetty ulkoilmakahvilassa perheen sekä appivanhempieni kesken. Sää oli hieno. Pojat yleensä vitsailevat ukin seurassa. Tällä kertaa huomasin nuoremman poikamme hiukan poissa olevan olemuksen, joka oli mielestäni normaalista poikkeavaa. Päättelin sen kuitenkin johtuvan siitä, että hänen tyttöystävänsä oli kertonut jäävänsä pyhiksi vielä Vaasaan yliopistokiireidensä takia – oli kertonut tulevansa vähän myöhemmin Helsinkiin.
Muutaman viikon kuluttua, yhtenä iltana olin juuri päässyt töistä, kun puhelimeni soi. Nuorempi poika oli puhelimessa ja kysyi oudolla äänellä, voisiko hän tulla kotiin käymään? Sanoin että tietysti. Kysyin kuitenkin, onko kaikki ok? … (vaistosin äänen sävyn perusteella, ettei ollut). Hän sanoi lähtevänsä tulemaan saman tien. Kotiin tultuaan hän meni omaan perinteiseen huoneeseensa – halusi olla yksin. Illalla sisko (nuorin lapsista) tuli käymään. Hän meni veljensä luo juttelemaan kahden kesken. Itse läksin hetkeksi kävelylle ulos. Mieheni oli työreissulla juuri sillä hetkellä ulkomailla.
Seuraava aamu valkeni. Olin lähdössä aamuvuoroon töihin. Onneksi sisko pystyi jäädä veljen seuraksi, koska tajusin ettei kaikki ollut ok. Kotiin tultuani tytär kertoi, että veljensä tyttöystävä oli ilmoittanut haluavansa omaa aikaa pari kuukautta asioidensa järjestelyyn. Ihmetytti kovasti, koska poika oli juuri äskettäin palannut Lontoon opinnoiltaan Suomeen ja yhteen muutto olisi pian edessä. Kului muutama viikko. Tulin iltavuorosta kotiin. Ihmettelin, miksi poika oli yksin pimeässä huoneessaan. Sitten tytär tuli varovasti kertomaan minulle syyn. Poika oli kertonut samana päivänä siskolleen, että oli nähnyt Instagramissa tyttökaverinsa poseeraavan uuden miehensä kanssa. Se oli ollut shokki nuoremmalle pojallemme.
Poika kävi kesätöissä. Töistä tultuaan hän vetäytyi täysin omiin oloihinsa. Tätä kesti lyhyen aikaa, kunnes tajusimme tilanteen. Poika muuttui hyvin oudoksi. Mieheni yritti jutella hänelle työreissulta tultuaan: tajusimme tilanteen vaikeaksi.
Onneksi ymmärsimme, että hän tarvitsee jonkinlaista apua nopeasti. Mieheni vei hänet lääkärille – sai lääkitystä ja sairaslomaa. Todettiin keskivaikea masennus. Lääkäri oli kertonut sillä käynnillä miehelleni kahden kesken, ettei poikaa tulisi jättää hetkeksikään yksin. Lääkäri määräsi uusintakäynnit, seurannat jne. Sovittiin perheenjäsenten kesken, että joku pysyisi aina pojan lähellä, kun joku lähtee töihin tai kouluun.
Isoveli asui myös omillaan. Asia kerrottiin myös hänelle. Pojan (Villen) kaverit olivat olleet myös huolissaan jo pidempään. Tämän sain kuulla jälkikäteen isoveljeltä. Onneksi oli kesäaika. Veljeksillä oli sovittu urheiluviikko elokuun alkuun Vuokattiin. Sinne he lopulta menivätkin. Isoveljensä huolehti, että pikkuveli otti lääkkeet. Eikä ollut jättänyt häntä sen reissun aikana missään vaiheessa yksin. Se oli ollut tiivis urheiluviikko. Sieltä palattuaan huomasin ensimmäisen hymynpilkahduksen Villen kasvoilla. Ehkä ”valoa sittenkin tunnelin päässä”, ajattelin itse.
Pian Villen kaverit tulivat hakemaan häntä ulos. Aluksi ei kiinnostunut. Mutta toistuvien pyyntöjen ja yhteydenottojen jälkeen Ville päätti lähteä heidän seuraansa. Siitä se sitten lähti – päivä päivältä kohti uutta huomista. Vasta jälkeenpäin sain kuulla mitä nuorempi poika oli sanonut useaan otteeseen kesän aikana: ” kunpa vois vaa vetää töpselit irti”…. Näistä lauseista olivat myös kaverit olleet huolestuneita. Olivatkin päättäneet pitää tiiviisti yhteyttä Villen isoveljeen. Olivat itse kehittäneet eräänlaisen tukiverkoston. Pitäneet vuorotellen huolta, ettei Ville olisi yksin.
Pikkuhiljaa Ville halusi jo muuttaa omaan asuntoonsa takaisin. Hoidettiin tilanne siihen malliin, että hän oli tarpeeksi vahvistunut. Hän olikin jo selvästi piristynyt: työ sekä tulevaisuuden suunnitelmat taas kiinnostivat. Hän muutti pian takaisin omaan asuntoonsa. Sisko kävi aluksi päivittäin kyläilemässä. Tekivät ruokaa tai pelailivat pelejä iltaisin. Villen kaverit olivat tiiviisti läsnä. Seuraavana keväänä kuulin tyttäreltä, että Ville oli tavannut kivan tytön.
Nyt nuoremmalla pojalla on uusi hyvä työpaikka. Matkustelee paljon työnsä puolesta ulkomailla. Tämä uusi kiva tyttö on kuvioissa edelleen. He asuvat yhdessä.
Isoveljellä oli suuri rooli veljensä tukihenkilönä. Myös VIllen kaverit olivat 100 prosenttisesti hänen tukenaan. Myös isänsä auttoi parhaansa mukaan perumalla lähes kaikki ulkomaan työreissunsa kriittisellä jaksolla silloin alussa. Itse olin se, joka pystyin olemaan vain läsnä ja pitämällä arkirutiinit yllä päivästä toiseen vuorotöideni ohessa. Se oli hektistä aikaa, mutta silloin mentiin päivä kerrallaan – ei yhtään enempää.
Vuoden kuluttua Villen toipumisesta tytär alkoi oireilemaan. Käytös muuttui akuutisti. Ehkä Villen tilanne oli ollut rankka kokemus, omien koulukiireidensä ohella. Ei mennyt kauan, kun tarvittiin taas lääkärin apua. Hänellä todettiin psykoosi. Alkuun ohjeistettiin avohoitokokeilu kotona. Siitä ei käytännössä tullut mitään: hän oli hyvin harhainen ja kuuli outoja käskyjä ja ääniä. Lääkärin lähetteellä sitten sairaalan osastolle – ympärivuorokautinen valvonta kahden kuukauden ajan. Osastolla oli erittäin hyvä ja ammattitaitoinen hoitohenkilökunta sekä lääkärit. Hoitojakson aikana vieraskäynnillä kävi meistä läheisistä joka päivä joku. Kotikäyntejä alkoi tulla loppuvaiheessa. Sitten kotiutus ja koulusta pitkä sairasloma.
Tytär muutti takaisin kotiin. Toipuminen alkoi hitaasti. Meni kesä. Meni toinen. Hän jäi vaan huoneeseensa verhojen taakse petiin, vaikka ulkona paistoi aurinko. Pyysin häntä vapaapäivieni aikana aina mukaani pyörälenkille ja joka paikkaan. Ei halunnut. Kesät kuluivat. Se minua hiukan harmitti ja myöskin ihmetytti, ettei mieheni perunut yhdeltäkään rankalta kesältä ainoatakaan urheilureissuaan, jotka olivat samalla usein liikeneuvotteluja. Olenkin miettinyt jälkeenpäin, että olisin kipeästi silloin tarvinnut omaa aikaa.
Menin kuitenkin positiivisella asenteella eteenpäin. Tytär alkoi piristyä vähitellen. Pian pyöräilimme paljonkin yhdessä. Hän palasi jalkapallojoukkueeseensa takaisin. Tapasi mukavan poikaystävän, joka oli usein myös meillä. Poika oli ymmärtäväinen ja miellyttävä. Koulu oli kuitenkin edelleen tauolla. Sitten tytär ilmoitti vaihtavansa opintoja ja niin hän myös teki. Teki vielä kolmannenkin kerran niin. Asiat saivat tuulta alleen ja uskoimme että hyvä suunta nyt, kunnes syksyn 2020 jälkeen tytär yllättäen ei enää pitänyt normaalia päivittäistä yhteyttä minuun eikä oikein kehenkään perheemme jäseneen normaalisti.
Marraskuun lopulla ei kuulunut mitään. Mieheni alkoi myös huolestua. Koitti pyytää usein lenkille koiran kanssa – välillä läksikin. Mutta mieheni alkoi kertoa, että tytär oli jotenkin erilainen kuin normaalisti. Tytär oli alkanut pelaamaan koneellaan pelejä. Kuulemma yöllä myöhäänkin, isoveljensä kertoi mulle onneksi. Ihmettelin kun tytär ei vastaillut tekstiviesteihin, sähköpostiin tai soittoihin. Aloin huolestua. Olin varma, etteivät asiat ole ok. Pian jouluaattona oli koko perhe koolla kotonamme. Myös appiukko. Jouluaatto sujui leppoisasti. Tyttären käytös ei kuitenkaan ollut normaali. Yllättäen kesken kaiken tytär halusi lähteä kämpilleen. Mieheni sitten veikin hänet samalla kyydillä, kun ukki läksi. Jäimme hämillämme poikien kanssa ihmettelemään. Pojat sanoivat minulle myös, ettei sisko ollut ok.
Meni muutama päivä. Tuli uudenvuoden aatto. Mies oli pyytänyt hänet meille kotiin katsomaan raketteja illaksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Uuden vuoden vietosta ei tullut mitään. Huoli oli tyttärestä. Uudenvuoden aamuna isänsä sai houkuteltua hänet yhdessä koiran kanssa lenkille upeaan maastoon. itse olin lähtenyt omalle pitkälle lenkilleni. Päätin sieltä soittaa tyttärelleni. Yllätyksekseni hän vastasi. Sovin että lenkkini päätteeksi menen käymään hänen luonaan. Kun saavuin hänen asunnolleen, huomasin että kaikki tavarat olivat oudolla tavalla ”siivottu”: kasseihin pakattu ym. Seinäkello kuulemma häiritsi. Näin heti, että nyt ei ole tilanne normaali. Pyysin häntä kävelylle – kävimmekin. Sitten alkoi yllättäen kova komentelu ja uhkaileva käytös minua kohtaan, vaikka en tehnyt muuta kuin että olin paikalla.
Salaa tekstasin miehelleni tilanteesta, joka soitti tyttärellemme. Tytär puhui täysin sekavia sekä perättömiä asioita puhelimeen. Alkoi huutaa ja kirkua. Mies pyysi minua puhelimeen, kerroin vain että ymmärsitkö?….hän lupasi välittömästi soittaa apua tyttären osoitteeseen (tytär oli saanut jo päivällä oudon käytös kohtauksen koira lenkillä, mikä oli pitänyt keskeyttää).
Odoteltiin siellä lähes 4 tuntia ensihoitokyydin saapumista. Ne olivat ehkä elämäni piinallisimmat tunnit. Pystyin kuitenkin toimimaan robottimaisesti. Rauhallisesti. Tytär onnistuttiin saamaan ensihoidon autoon n. 22.00 illalla. Hän pääsi päivystykseen ja siitä hoitoon. Mitään tietoa emme kuitenkaan saaneet: hän oli jo täysi-ikäinen, koronapandemia päällä, eikä vierailuja sallittu.
Meni viikko, että mies sai taisteltua luvat ja valtuudet saada tietoa tyttären tilanteesta. Selvisi, että hän oli jo kesällä jättänyt lääkkeet ottamatta. Sairaalassa hänelle sitten suositeltiin injektiolääkitystä. Se sopii hyvin. Toipuminen alkoi heti sairaalassa. Jakso oli hyvin lyhyt. Hän pääsi aika sekavan oloisena takaisin kotiin. Oli viikonlopun meillä kotona. Sitten omalle asunnolle mukanaan kassillinen lääkkeitä ja reseptejä. Ajateltiin että mitä tuostakin tulee. Päätin kuitenkin olla tarvittaessa tukena ja olen tiiviisti edelleen. Hänellä on kuitenkin hyvä hoitotiimi sekä tukihenkilö.
Hän löysi kansainvälisestä pelimaailmasta pojan, josta kiinnostui jo ennen sairaalaan joutumista. Tästä en tiennyt silloin mitään. Tytär alkoi toipua. Nyt oli täysin sitoutunut noudattamaan lupauksia lääkärilleen. Kevättalven kuluessa hän piristyi taas päivä päivältä. Koulu aloiteltu kevennettynä asteittain. Hän kävi Englannissa talvella missä tämä uusi poikaystävä asuu. Tytär odottaa vauvaa nyt!
Hän on pirteämpi ja iloisempi. Huumorintaju on palannut.
Nämä vuodet ovat olleet todellisia oppivuosia itselleni.
Tarinani opetus on mielestäni se, että ripeys ja nopea toiminta sekä yhteistoimin sitoutuminen vahvasti olemaan asianomaisen tukena vaikeimpina hetkinä on saattanut pelastaa ihmishengen.
Jaa kokemuksesi
Kiinnostaako sinua jakaa kokemuksesi ”Omaisen kertomaa” -blogissa? Ota yhteyttä [email protected].
Teksti
MN
Kuva
Canva