Hyvän elämän avaimia osa 5

Tarinani keskiössä on perheeni; minä, puolisoni ja kolme lastamme elimme onnellista ja vivahteikasta elämää. Arkeamme rytmittivät eri-ikäisten lastemme touhut, esikoisemme oli valmistumassa unelma-ammattiinsa kosmetologiksi, samaan aikaan kuopuksemme oli vasta päiväkoti-ikäinen ja keskimmäinen harrasti intohimoisesti jalkapalloa. Kesäisin suuntasimme koko perheen voimin Etelän auringon alle, koimme hauskoja seikkailuja autoillen ja elimme unelmiemme elämää tässä ja nyt.

Keskityin yksinomaan perheenjäsenteni hyvinvoinnista huolehtimiseen; hoivasin, kuuntelin ja olin läsnä, vastasin keskitetysti kotitöistä; laskut, siivous, ruuanlaitto jne.

Meiltä kysyttiin usein, mikä on parisuhteenne pitkän yhteiselon salaisuus? Naurahtaen totesimme, että meillä ei ole ehditty elää seitsemän vuoden aviokriisejä, kun meille on syntynyt seitsemän vuoden välein aina uusi toivottu perheenjäsen. Olemme aina olleet erittäin tiiviisti yhteen hitsautunut porukka, ja meille on ollut luonnollista viettää paljon aikaa yhdessä sekä arkisin että vapaa-aikoina. Elämä on soljunut tasaisissa ja onnellisissa uomissaan rauhallisesti kohti tulevaa.

Loin vaativaa ja palkitsevaa uraa, olin auttavainen ja ongelmien ratkaisija sekä perheelleni, ystävilleni että työkavereilleni, kaikille, jotka tarvitsivat apua. Mitä enemmän sain aikaiseksi sitä paremmalta ja voimaannuttavammalta minusta tuntui.

Vähänpä tiesimme ja osasimme arvata tuolloin, miltä elämämme näyttäisi jatkossa. Elämän töyssyttävä vauhtipyörä alkoi kiihtyä vuonna 2005, ensin sairastui esikoinen, sitten puoliso ja viimeisenä kuopus. Viimeisen 15-vuoden aikana kolme perheenjäsenistämme on saanut mielenterveysdiagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, epävakaa persoonallisuushäiriö koko kirjo on tullut tutuksi ja heidän tilansa ovat kehittyneet vuosi vuodelta vakavampaan suuntaan. Meidän ydinperheemme vanha normaali on joutanut romukoppaan.

Leijonaemo sisälläni vahvistuu ja päätän, että minä jaksan ja pystyn.

Mitä tapahtui ja miksi niin moni ydinperheeni jäsenistä sairastui, siitä voi vain esittää arvauksia. Taustallamme on monia tekijöitä; kuten mm. ylisukupolvinen perinnöllinen alttius sairastua mielenterveydellisesti, koulukiusaaminen, erityisherkät luonteenpiirteet, elämän karikot, yhteiskunnan mahdottomat vaatimukset ja alkoholismi. Vaikeuksien kuormaa oli kertynyt pikkuhiljaa ja huomaamatta, elämä tiputti polvilleen kertarysäyksellä. Niin tai näin, päätimme että me selviämme.

Todellinen leijonaemo huolehti ja kaitsi laumaansa itsensä unohtaen.

Me olemme olleet onnekkaita kahdella eri tavalla ja nämä seikat ovat auttaneet mielenterveysomaisteni toipumisessa:

• mielenterveysomaiseni ovat saaneet ja olemme osanneet vaatia apua sekä hoitoon (lääkkeet ja hoitokontaktit) että toipumisen mahdollistavan jatkosuunnitelman tekoon.
• omaiseni ovat olleet hoitomyönteisiä ja sitoutuneet itse tekemään töitä toipumisensa mahdollistamiseksi.

Heidän toipumisensa etenee, välillä tulee takapakkia ja tyrskyjä, mutta suunta on kuitenkin parempaan ja toiveikkuutta on ilmassa. Uudessa normaalissamme epävarmuuden ja ennakoimattomuuden sietäminen on avainasemassa, mottomme onkin nykyään ”yhdessä tästäkin selvitään”.

Mitä minulle sitten tapahtui? Kaksi vuotta sitten havahduin ja aloin arvioida omaa elämääni. Kuka olin ja miltä minusta tuntui, mitä tarvitsin ja mietin mikä tekisi minut onnelliseksi? Vastauksia ei löytynyt ja totesin kauhukseni, että olin muuttunut näkymättömäksi itselleni. Kuljin haamuna arjessa keskittyen muiden elämien opastamiseen ja auttamiseen. Olin täysin uupunut ja toimintakyvytön.

Ymmärsin, että minun täytyy tehdä elämässäni täyskäännös ja ottaa vihdoin oma hyvinvointini keskiöön. Näin varmistaisin jaksamiseni jatkossa muiden tukijana ja apuna. Totesin, että tarvitsen itselleni etenemissuunnitelman, jotta kokonaisvaltainen itsestäni huolehtiminen varmistuisi. Tuloksena syntyi Tarjan oma hyvinvointisuunnitelma.

Tajusin, että on edettävä askel kerrallaan, jotta muutos onnistuisi ja se olisi pysyvä. Aloitin perusasioista mikroaskel kerrallaan, ensin uni kohdilleen sitten ruokarytmi kuntoon. Harjaannuttuani näissä, aloin kävellä 15 minuuttia päivässä. Nyt teen jo lähes kolmen tunnin lenkkejä mieltäni rauhoittavissa ympäristöissä, kuten luonnonpuistoissa.

Askel askeleelta etenin vaativimpiin muutosta kaipaaviin asioihin. Halusin itselleni jotain omaa ja löysin taas intohimoni uuden oppimisen. Aloitin palvelumuotoilun opiskelut Turussa, sain omaa aikaa lähiopiskelujaksoilla ja ruhtinaallista yksinoloa omien ajatusteni kanssa yöpyessäni hotellissa. Halusin myös ymmärtää, miten ihmisen mieltä voi ohjata ja harjoittaa, joten opiskelin aivoymmärrykseen perustuvaksi valmentajaksi. Näin sain keinot myös oman mieleni harjoittamiseen ja tein samalla mieltäni perinpohjaisesti avartaneen itsetutkiskelun ja -ymmärryksen matkan. Löysin täysin uudenlaisen ja erilaisen, armollisemman itseni.

Oivalsin vihdoin myös sen, että ylikorostunut leijonaemovahvuuteni oli kääntynyt heikkoudekseni, tarvitsin apua ja vertaistukea selvitäkseni eteenpäin. Löysin ja uskaltauduin mukaan FinFami Uusimaan vertaistukiryhmiin. Syvällisimmät oivallukseni itsestäni ja elämäntarinastani syntyivät tarinaryhmässä, elämänpolkuni opit ja onnistumiset kirkastuivat. Seuraavaksi minut temmattiin mukaan kokemusasiantuntija-koulutukseen, matka on ollut inspiroiva ja olen löytänyt olemassaololleni syyn. Mieleni vahvistumiseksi ja ohjaamiseksi minulle oli tärkeää saada itselleni ammattiapua sekä ihmisenä että puolisona. Hakeuduin terapiaan yksin ja puolisoni kanssa. Terapian kautta olen havainnut, että kultaisella keskitiellä kulkeminen riittää ja oman hyvinvointini edellytys on omien terveiden rajojen asettaminen. Olen opetellut hyväksymään sen, että mielensairaudet ovat jatkossa aina osa elämäämme, meidän perheemme on erilaisuudessaan ainutlaatuinen ja se on myös voimavaramme.

Minun olemassaoloni syy on muiden auttaminen ja opastaminen, näiden toteuttaminen tuo jatkossa elämääni merkitystä, onnea ja sen myötä myös terveyttä ja menestystä. Matka jatkuu… olen vasta uuden elämänpolkuni alkutaipaleella, maltan tuskin odottaa, mitä uutta seuraavan mutkan takana odottaakaan.

Johanna Iivanaisen laulun sanoin:

Meillä kaikilla maailmassa oma pieni paikkamme on ja olla vain omalla paikallaan on kutsumus suunnaton.